Viimeinen metsästysretki: Opettavainen tarina metsästyksen moraalista.

Tämä on kertomus isäni viimeiseksi jääneestä metsästysretkestä sellaisen kuin sen vuosikymmeniä myöhemmin muistan.

Olimme jättäneet mustan kuplavolkkarimme sivutien varteen ja kävelimme peräkkäin hiljaisina kohti jossain kauempana odottavaa syrjäistä korpijärveä. Omiin unelmiini uppoutuneena seurasin edelläni kulkevan isäni leveää selkää. Silloin tällöin kuulin hänen hyräilevän itsekseen, mistä ymmärsin hänen olevan onnellinen päästessään enimmäistä kertaa pitkästä aikaa ympäristöön, johon hänet oli luotu. “Rakastan elämää, joka uutena aamussa aukee.”

Poissa olivat pakkotyö kirjoituspöydän ääressä ja vankilatuomioon verrattava almanakkaan sidottu päiväjärjestys.

Täällä ei kukaan vaatinut mitään. Täällä mikään ei tullut yllätyksenä. Tätä hän rakasti. “Rakastan elämää, joka nuoruuden haaveita kantaa.”

Pitkien kaukopartioretkien kokemus näkyi isäni varmoina askelina tuntemattomassa maastossa. Kertaakaan ei ollut tarvetta pysähtyä väärän reittivalinnan takia. Kertaakaan ei ollut syytä tarkastaa sijaintiamme hänen sivullaan roikkuvaan vanhaan armeijan karttalaukkuun siististi taitetusta kartasta.

Lähestyessämme kohdetta isä vaikeni kokonaan, ja hänen askelensa muuttuivat rauhallisen hiipiviksi. Korpisoturi oli herännyt. Nopea vilkaisu taakse varmisti, että minäkin ymmärsin olla hiljaa. Oksakaan ei taittunut työntäessämme veneen äänettömästi vesille.

Järvellä vallitsi kylmän elokuisen yön jälkeinen seesteinen rauha. Varhaisaamun aurinko oli jo hälventänyt suurimman osan yöllä laskeutuneesta sumuverhosta. Vain siellä täällä sinnittelevät usvalautat vielä muistuttivat kaiken kattaneesta harmaudesta. Kohtaloaan nuo valkoiset kevyinä veden yllä liitävät hattarat ei voineet kuitenkaan välttää. Kuin itsekin tuomionsa tiedostaen soljuivat ne äänettöminä veden pinnan yläpuolella kohti idyllin lopullisesti hajottavaa auringon kiloa. Alistuneina kuin keskitysleirien kasvottomat vangit matkalla kaasukammioon ne katosivat silmiemme edessä jonnekin, josta ne voivat palata vain muistoina aiemmin koetusta mutta lopullisesti kadotetusta.

Kaikki aistit valppaina ja nuoren mielen kaiken tallentavalla ahnaudella ihmettelin kaikkea näkemääni samalla tarkkaillen perätuhdolla kaksipiippuinen haulikko sylissään istuvaa isääni. Pettävän rauhallisen näköisenä hänen harmaat silmänsä katselivat hiljaa lähestyvää kaislikkoa. Välillä hänen katseensa kääntyi minuun hymyn karehtiessa hänen suupielissään kiitoksesi siitä, että olin jaksanut pitää ylivilkkaan mielikuvitukseni kurissa koko pitkän aamun.

Yhtäkkiä erämaan rauha rikkoontui kuin miekan iskusta. Kaislikko edessämme kahahti ja ilmaan nousi siipiään hurjasti viuhtova sinisorsa. Silmät ihailun täyttäminä seurasin, kuinka isäni nopeasti mutta täysin eleettömästi, ammattisotilaan tappavalla ammattitaidolla, kohotti aseen poskelleen ja laukaisi. Vain yhden kerran. Enempää ei tarvittu. Äänettömästi lintu putosi kaislikon piiloon.

Hetkeäkään hukkamaatta tartuin innokkaasti airoihin, ja käänsin veneen kohti linnun putoamispaikkaa. Ajatus juuri uunissa paistetussa höyryävästä sorsapaistista toi veden kielelleni saaden minut ponnistamaan pienet voimani äärimmilleen. Enää hetki vain ja saisin nostaa saaliin veneeseen.

Perille saavuttuamme iskin sydän odotuksesta pamppaillen airot syvään veteen. Vene pysähtyi juuri sinne, missä kuolleen linnun piti olla. Vaan eipä ollut. Eikä se kuollutkaan voinut olla, koska se oli kyennyt pakenemaan paikalta.

Tuossa vaiheessa katsoin pettyneenä isääni, joka oli pysytellyt laukauksen jälkeen aivan hiljaa. Hän vastasi tyynenä katseeseeni ja rauhoitteli minua sanomalla haavakon kyllä löytyvän. Oli vain maltettava mielemme ja ryhdyttävä etsimään.  Ei siihen kauan menisi.

Aluksi etsintä tuntui jännittävältä, mutta mitä pitemmäksi se venyi, sitä kärsimättömämmäksi muutuin. Reilun tunnin yhtämittaisen etsinnän jälkeen isäni sitten suureksi yllätyksekseni sanoi olevan aika lopettaa ja lähteä kotiin.

Oli kuin märkä rätti olisi paiskattu vasten kasvojani. Pettyneenä yritin taivutella isäni pyörtämään päätöksensä ja päinvastoin jatkamaan metsästystä, sillä haavoittuneen linnun etsintä oli ollut mielestäni pelkkää ajanhukkaa. Jos olisimme alun alkaen jättäneet sen rääpäleen omiin hoteisiinsa ja keskittyneet toisten lintujen metsästämiseen, meillä saattaisi nyt olla kotiin viemisinä monta maukasta paistia. Äitikin olisi tyytyväinen, minä vetosin.

Nyt isäni selvästi vakavoitui. Hän kumartui eteenpäin katsoen minua värähtämättä suoraan silmiin. Poikani, hän sanoi, ja tuosta tiesin hänellä olevan jotain tärkeää sanottavaa: Minä haavoitin tuota lintua, joka nyt ehkä kärsii jossain kaislikon kätkössä. Koska me emme onnistuneet sitä löytämään, meillä ei ole minkäänlaista oikeutta jatkaa metsästystä ja mahdollisesti aiheuttaa kärsimystä uusille eläimille.

Paluumatkalla kotiin en pukahtanut isälleni sanaakaan. Osin se johtui siitä, että nuoren pojan mieleni yritti turhaan ymmärtää isäni näkökannan. Suurin syyllinen vaitonaisuuteeni oli kuitenkin pohjaton pettymys tyhjin käsin kotiin palaamiseen. Niin suuri oli pettymykseni, että yritin seuraavina vuosina useasti taivutella isäni lähtemään vielä kerran sorsastamaan. Turhaan. Isäni ei enää koskaan metsästänyt.

“Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä antaa.”

Tapaus palasi elävänä mieleeni yli vuosikymmen myöhemmin ollessani ampujaohjaajana yksityisellä lastenleirillä Yhdysvalloissa.  Tuolloin yksi leiriläisistä kielloistani huolimatta ampui kivääriradalle eksynyttä maaoravaa. Saadakseni pojan ymmärtämään tekonsa merkityksen yritin taivutella hänet lopettamaan vatsaan haavoittuneen eläimen, mutta hän kieltäytyi itkien. Lisäksi hän totesi, ettei minulla ollut oikeutta vaatia sitä häneltä. Niinpä jouduin itse päästämään eläimen kärsimyksistään.

Muutama päivä myöhemmin poika tuli luokseni pyytäen saada keskustella kanssani kahden kesken. Lyhyesti hän sitten kertoi tajunneensa tekonsa typeryyden ja olevansa hyvin pahoillaan eläimen puolesta. Hän myös sanoi luvanneensa itselleen, ettei enää koskaan ampuisi mitään eläintä. Kaikkein yllättävintä oli kuitenkin se, että sanoi olevansa ikuisesti minulle kiitollinen siitä, että olin pakottanut hänet katsomaan, kuinka lopetin eläin paran.

Kuunnellessani hämilläni hänen kertomustaan muistin yhtäkkiä isäni sanat elokuisena aamuna: “Meillä ei ole oikeutta aiheuttaa kärsimystä eläimille.” Olin läksyni oppinut.

”Rakastan elämää, joka kyynelten helmiä hohtaa.”

Katso myös nämä:

Jättiläismäinen porkkanan naatti ja rakastuneet lepät – Arkiston helmi, v. 2004. Pieni luoti parka joutui tunnottoman tuulihaukan hyökkäyksen kohteeksi. Kuukkeli pihassa – Totta vai taikaa? – Arkiston helmi vuodelta 2008. Tosi tyly tositarina: Siilin traaginen kuolema. Helmipöllö Ville hatun päällä – Hauska arkiston helmi, v. 2005. Tämän miehen 40 vuotta vanha päätös on vähintäänkin peukuttamisen arvoinen. Eläimellistä menoa saunassa – Luontopakina – Arkiston Helmi, v. 2005. Mummeroisen jälkihavainnot ja Autoileva hiiri – Arkiston helmi, v. 2008. Suoraan karhun suusta – Pohdintoja suomalaisten suhteesta karhuun. Repsahdin telkkään – Tosi kertomus kuvaajan ja kuvattavan oudosta ystävyydestä. Maailman ensimmäinen käkiaita – Arkiston helmi, v. 2004. Keltasirkku muistuttaa ruokinnan huolehtimisesta loman aikana.