Varpuspöllö ja Suden hetki.

Lähes päivälleen kolme vuotta sitten, keskellä pahinta kaamosta, kohtasin ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa pöllöistämme pienimmän, varpuspöllön.

Senhetkisen vireystilani ja itselleni harvinaisen luontokokemuksen tuloksena syntyi tuolloin tosipohjainen hengentuote, joka on alla luettavissa pilkulleen samassa muodossa, jossa sen tuolloin palstallani julkaisin. “Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.”

Eikä edelleenkään hävetä yhtään.

Kaamoksen keskeltä

Taidanpa olla varsinainen valon lapsi. Ainakin jos voi päätellä jotain vireystasoni suurista heilahteluista eri vuodenaikoina.

Syksyllä ei aivokopassani tunnu liikahtavan lehtikään, ei todellakaan. Jo hereillä pysyminen tuottaa ajoittain vaikeuksia. Lohtua ei tuo edes tieto, etten ole ongelmineni yksin.

Valoa murheen laaksoon ei myöskään tuonut lääkärini leikkimielinen epäilys mahdollisista saamelaisista juuristani. Lapin kansan askel kuulemma hidastuu merkittävästi kaamoksen edistyessä.

Totta vai tarua, tiedä häntä. Ei kuitenkaan hirveästi naurattanut.

Onneksi pahin kuitenkin on kohta ohi, ja toive valoisuuden tulevasta lisääntymisestä jaksaa pitää kituuttavan hengenliekkini elossa. Enää muutama viikko ja flegmaattisena tietokoneen ääressä pakertavasta kuhnurista kuoriutuu energisenä sinne tänne singahteleva luontofriikki. Siunattu olkoon se päivä. Tulkoon valkeus!

Viime sunnuntai alkoi tutun melankolisena. Ei edes ystävältäni tullut ilmoitus varpuspöllöstä jaksanut innostaa. Mitäs tuosta yhdestä pöllöstä. Onhan noita. Sitä paitsi pojan koira pitäisi ulkoiluttaa. Vai olisiko ollut toisin päin. Eihän sitä enää muista. Vasta kun jo toinen henkilö soitti samasta asiasta ja lupasi tulla jopa oppaaksi, muutin mieleni. Pakkohan se oli. Eivät vielä enää soita, jos en nyt lähde.

Vaikka pöllö löytyi nopeasti, ei se sytyttänyt. Sama harmaus kaikkialla. Hyvä kun edes oksalla kyhjöttävän linnun näki usvan keskeltä. Pieni ruskea mytty, siinä kaikki.

Tilanne muuttui kuitenkin yhtäkkiä. Kuin äänetön salama pikku peto syöksyi hakkuuaukean laidalla olevaan risukasaan. Vain hetkeä myöhemmin ryteiköstä kuului ääniä, jotka olisivat sulattaneet paatuneimmankin metsärosvon sydämen. Saaliiksi joutuneen myyrän tuskanhuudot eivät jättäneet mitään arvailujen varaan. Ja herättivät siihen asti horrostaneet aistini: Murha, metsästäjä ja metsästettävä, kuvaaja ja kuvattava. Esi-isiemme vuosituhantiset vaistot syöksyivät tajuntaani kuin kylmä syysmyrsky. Olin valmis!

Niinpä kun pikkuruinen pöllö nousi lopuksi lentoon suhteettoman suuri saalis kynsissään, seurasin tilannetta jo täysin luontokuvaajan ammattisilmin. Tunteet tukahdutettuina, aistit valppaina. Odottaen oikeaa hetkeä. Ei edes pienen linnun koominen törmäily pakkolaskuineen pensaikossa saanut keskittymistäni herpaantumaan. Ja minun hetkeni tuli, suden hetki.

Katso myös nämä:

Valon lapsi Vuosien yksinäisyyteen tuomittu laulujoutsen- Surullinen tositarina, v. 2004. Viirupöllö aidalla ruskan aikaan – Arkiston helmi, v. 2006. Kuukkeli pihassa – Totta vai taikaa? – Arkiston helmi vuodelta 2008. Västäräkki satumaassa – Erään kuvaustilanteen herättämiä tunnelmia. Yksi toive taas toteutui – Varpuspöllö. Kevätmuuton jättiyllätys – Onko Rautalammin isolepinkäisen seuralainen oikea pääsiäislintu Repsahdin telkkään – Tosi kertomus kuvaajan ja kuvattavan oudosta ystävyydestä. Nuori laulujoutsen ja kaunis höyhen – Eläinsatu lapsille ja lapsenmielisille. Katso HD video. Suoraan karhun suusta – Pohdintoja suomalaisten suhteesta karhuun. Sepelkyyhkyn vankina – Kaikki ei aina suju niin kuin haluaisi. Johdatusta vai ei? Aarre löytyi nuolen suunnasta.