Unohtumataton kuikkauinti – Uimarin ja kuikan kohtaaminen kesäillassa.

Kuva: Kuikkaperhe nukkuu kesäillassa.

Kuikan, Pohjois-Savon maakuntalinnun kuvaaminen on jäänyt osin itsestäni riippumattomista syistä erittäin vähälle. Kuikkakuvien arkiston lähes totaalinen tyhjyys ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei minulla olisi lajista mielenkiintoisia muistoja. Päinvastoin!

Esimerkiksi alla kerrottu tosi tarina minun ja kuikan tasavertaisesta kohtaamisesta tyynenä kesäiltana v. 2005 on varmasti yksi mieleenpainuvimpia luontokokemuksiani.

P.s. En suosittele kenenkään toistavan koettani, sillä se vaatii erinomaista uimataitoa ja syvässä vedessä uiminen on aina vaarallista.

Kuikkauinti

Viima lauantaina sain kokea hyvin merkillisen kohtaamisen: Olin juuri lämmittänyt vuokramökkimme saunan ja aikani löylyhuoneessa hikoiltuani päätin palkita itseni pitkän laiskottelupäivän jälkeen rauhallisella uintiretkellä äänettömässä kesäillassa.

Heti veteen päästyäni havaitsin tutuksi tulleen kuikkaperheen toisen emolinnun nuokkuvan puoliunessa paikallaan metsänrajan taa laskevan auringon viimeisissä säteissä. Koska matkaa ruoikon laidassa levollisena kelluvaan lintuun oli vain reilut sata metriä, en voinut vastustaa äkillistä päähänpistoa yrittää lähestyä sitä uimalla.

Niinpä aloin liukua rauhallisin vedoin kohti uinuvaa lintua. Pitkitin jokaista liukua mahdollisimman pitkään välttääkseni turhaan rikkomasta veden peilityyntä pintaa.

Lipuessani äänettömästi kuin tuulen viri kohti lepäävää lintua sen hahmo kasvoi tasaisesti silmissäni.

Kuikka ui.

Välillä pysäytin liikkeeni vain päästääkseni hiljaisia, mielestäni täydellisen kuikkamaisia, äännähdyksiä. Jotain linnulle tuttua niissä varmaan olikin, sillä se silmin nähden valpastui vaimeat kutsuni kuullessaan. Nopeasti se kuitenkin menetti mielenkiintonsa minuun ja jatkoi välinpitämättömän näköisenä kellumistaan.

Muutaman pysähdyksen jälkeen olin jo arviolta neljän metrin päässä tuosta uljaasta maakuntalinnustamme. Silloin se suoristi arvokkaasti ryhtinsä, katsoi minua nopeasti sivukarein suoraan silmiin ja lipui lopulta ylvään äänettömästi kauemmaksi. Tällöin katsoin lyhyen palaverimme päättyneen, enkä halunnut enää häiritä lintua sen enempää. Lisäksi katsoin jo saaneeni sellaisen muiston, joka ei varmasti tulisi koskaan mielestäni haihtumaan. Jälkeenpäin minua tosin hiukan keljutti, etten ollut hoksannut varustautua kuikkauintiin silmälaseilla, jolloin olisin nähnyt sulavan linnun entistäkin paremmin. Ehkäpä seuraavalla kerralla sitten.

Huom! Tarinan kuvat ovat kertomuksen lintuja mutta kuvattuja toisessa yhteydessä.

Katso myös nämä:

Viimeinen metsästysretki: Opettavainen tarina metsästyksen moraalista. Kuinka pieni rusakonpoikanen päätyi autoni alle – Kuvitettu tosi tarina lapsille ja lapsenmielisille. Kuikalla tuli pupu pöksyyn – Nuoret laulujoutsenet pelottivat. Repsahdin telkkään – Tosi kertomus kuvaajan ja kuvattavan oudosta ystävyydestä. Vuosien yksinäisyyteen tuomittu laulujoutsen- Surullinen tositarina, v. 2004. Viirupöllö aidalla ruskan aikaan – Arkiston helmi, v. 2006. Kuukkeli pihassa – Totta vai taikaa? – Arkiston helmi vuodelta 2008. Eläimellistä menoa saunassa – Luontopakina – Arkiston Helmi, v. 2005. Suoraan karhun suusta – Pohdintoja suomalaisten suhteesta karhuun. Helmipöllö Ville hatun päällä – Hauska arkiston helmi, v. 2005. Jättiläismäinen porkkanan naatti ja rakastuneet lepät – Arkiston helmi, v. 2004. Maailman ensimmäinen käkiaita – Arkiston helmi, v. 2004.