Talviaurinko teki kauniin helmiäispilvisateenkaaren ikkunaani
Luonto yllätti minut jälleen kerran. Tosin siihen sen ei aina tarvitse kovin kummoisia esittää, sillä olen synnynnäinen ihmettelijä:
Viikko sitten kuljin olohuoneeni ikkunan ohitse vilkaisten samalla nopeasti ulos, jolloin näin parvekkeeni ikkunaan yön aikana muodostuneen jäisen kuuran hehkuvan kauniissa sateenkaaren väreissä. En kuitenkaan aluksi pysähtynyt asiaa sen enemmän ihmettelemään, mutta kun sitten pari askelta otettuani halusin tarkastella niitä uudestaan katseellani, en enää siinä onnistunutkaan. Värit olivat kadonneet.
Niinpä otin sitten pari askelta taaksepäin, jolloin sainkin nähdä kauniin näy uudelleen.
Siinä ei ollut minulle kuitenkaan mitään uutta että jääkiteet hajottavat valoa spektrin eri väreihin, sillä olinhan – kuten lähes jokainen suomalainen – monesti ihastellut ikkunoihin jääkiteistä muodostuneiden yksittäisten kuurankukkien kauniita värejä aurinkoisena talvipäivänä.
Täysin uutta itselleni oli sen sijaan ilmiön laajuus jäisellä ikkunalla: Sateenkaaren väreissä hehkuva yhtenäinen alue oli – tarkastelukulmasta riippuen – suurimmillaan useita kymmeniä senttimetrejä sekä pitkä että leveä.
Mielenkiintoista ilmiössä oli myös se, että sen saattoi havaita vain tietystä kulmasta – viistosta – katsottaessa. Myöskään valonlähde eli aurinko ei saanut olla suoraan kuurapeitteen takana vaan viistossa kulmassa sen suhteen. Nämä kaksi ehtoa yhdistätkin ilmiön taivaalla nähtäviin helmiäispilviin: Helmiäispilvetkin näkyvät vain, kun aurinko on viistossa kulmassa taivaalla leijuviin jääkiteisiin. Lisäksi myös katsojan on oltava niiden suhteen viistossa kulmassa. Suoraan jääkiteiden alla oleva katsoja ei näy taivaalla mitään poikkeuksellista väri-ilmiötä.