Surukuusi heijastaa tämänhetkistä mielialaani.

Apua! Miten kauan tätä pimeyttä jatkuu? Alkaa jo masentaa, kun ei voi kuvata mitään liikkuvaa tässä pimeydessä.

Mikä pahinta, lähiseudulla olisi kuvattavissa tälle vuodenajalle epätyypillinen laji, kottarainen. Mutta minkä teet, kun ei voi, niin ei voi.

Kuukkeleitakaan en ole käynyt tapaamassa, koska en ole nähnyt siihen mitään syytä.

Nälkään ne eivät kuole ilman minun herkkuruokiani, sillä luonnosta löytyy niille nyt vielä helposti ravintoa.

Toisaalta ne ovat kiikuttaneet varastoihinsa jo sen verran minun tuomiani eväitä, että pärjäävät niillä aika pitkälle.

Tänään kävin katsomassa olisiko kottarainen edelleen vanhalla paikallaan. Ja olihan se, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä valon puuttuessa.

Huomasin kuitenkin lähellä seisovan yksinäisen kuusen, joka oli kuin minä sillä hetkellä:

hoikka, pitkä ja murheellinen.

Kuvatessani tuota surullisen näköisen olemuksen omaavaa puuta kuva-arkistoani varten, en tiennyt siitä sen enempää.

Kotiin tultuani selvisi, että riippuvaoksainen puu on surukuusi (Picea abies f. pendula),  yksi maamme yleisimmistä metsäpuiden erikoismuodoista.

Aikamoinen yhteensattuma, sanoisin.

Katso myös nämä:

Voihan hytymassikka sentään, johan on hymiö! – Paljasta väärennetty luontokuva. Elsa soitti! – Ja mitä siitä seurasi. Tarina kottaraisista talven kynsissä. Miksi en ymmärrä pysyä erossa sienistä! Johdatusta vai ei? Aarre löytyi nuolen suunnasta. Turvaton mänty köytti itsensä kivilohkareeseen. Kuinka kuukkeleista tuli suppilovahveroja ja hanhista villisikoja. Lentokala aarniometsässä? Ihmeellinen leipäkorisieni – Arkiston helmi, v. 2004. Kiveen kätketty kuva – Kuva-arvoitus n:o 2. Melko harvinainen valeorakas ja ensimmäinen maanalainen luolani. Uusia valeorakaskuvia ja mokattu luolakuva. Blondi puolukka – Valkoinen marja, Arkiston helmi, v. 2007.