Suoraan karhun suusta – Pohdintoja suomalaisten suhteesta karhuun.

Otso, mesikämmen, kontio, nalle: Lista esi-isiemme karhulle antamista nimistä on pitkä ja kertoo osaltaan muinaisuomaisten kunnioituksesta, osin pelostakin, tuota suomalaisen luonnon kiistatonta kuningasta kohtaan.

Niin, kyllä karhua Suomessa silloinkin ymmärrettiin pelätä, mutta nykypäivien kaltaisesta joukkohysteriasta tuota metsän hallitsijaa kohtaan ei ollut puhettakaan.

Kenellekään ei olisi silloin, eikä vielä muutama vuosikymmen sitten, tullut edes mieleen jättää menemättä marjametsään tai metsälle naapurikunnassa nähdyn karhun takia. Nyt media nostaa lähes jokaisen karhuhavainnon otsikoihin, jonka seurauksena tavalliset kansalaiset – oman luonnosta vieraantumisensa seurauksena – pelästyvät, koska heillä ei enää mitään välineitä asian käsittelemiseksi. Ja mitä siitä seuraa: Kuula kalloon kurjalle. Miksi ei ymmärtänyt pysyä näkymättömänä.

Toisaalta kyllä suuri osa kansasta edelleen karhun suvaitsee;  kunhan se pysyttelee riittävän kaukana. Kainuu ja Lappi tunnutaan hyväksyttävän helpommin karhujen asuinalueiksi, koska ”eihän siellä kohta kukaan enää asu”. Ei ainakaan Kehä kolmosen sisällä asuvien mielestä. Nälkämaan korvessa joutavat kontiot keskenään rellestää, ilman että kunnon veronmaksajan tarvitsee pelätä henkiriepunsa puolesta.

Teddykarhu on ainoa oikea karhu

Millainen karhu sitten hyväksytään ilman varauksia? Ilmeisesti vain pörröinen lelukarhu. Tai oikeastaan ei aina sitäkään, eikä pidäkään, sillä Kaukoidästä raahattu tuontituote voi sisältää lapsen tai lemmikin terveydelle haitallisia kemikaaleja tai vaarallisia irtoavia osia.

Jo ajatus karhusta kauhistuttaa

Usein pelkkä ajatus jossain metsän siimeksessä lymyävästä verenhimoisesta karhusta on monelle luonnossa liikkujalle kauhistus. Niinpä hämärässä nähty karhumainen hahmo voi saada mielikuvituksen liikkeelle ja arimmat marjanpoimijat jättämään kiireen vilkkaa juuri löytämänsä punaisina hohtavat puolukkakankaat.

Karhusta on tullut kauppatavara

Karhusta on myös tullut toisaalta hyväksytty näyttelyeläin, jota voi käydä ihailemassa turvallisesti eläinpuistoissa. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa, sillä maamme eläinpuistoilla on merkittävä rooli luontotietouden lisäämisessä. Unohtamatta niiden kiitettävää työtä loukkaantuneiden luonnoneläinten hoito- ja sijoituspaikkoina. Itsekin olen toimittanut yhden siipirikon kurjen Ranuan eläinpuistoon, josta se myöhemmin löysi itselleen puolison.

Oma lukunsa ovat innokkaasti adrenaliinihumalaa etsivät luontomatkailijat, jotka käyvät tirkistelemässä ihan oikeita karhuja polvet täristen suuresta maksusta itärajan pintaan nousseista raadontuoksuisista piilokojuista.

Muistona urbaanin luontofriikin once-in-a-lifetime kokemuksesta on uuden, varta vasten tätä tilaisuutta varten hankitun, digikameran muistikortin täydeltä aitoja luontokuvia: todellisia elämää suurempia otoksia kuvaajaa silmästä silmään tuijottavista verenhimoisista villeistä karhuista. Retken maksaneen firman kokkareissa voi sitten rinta rottingilla kertoa, ettei pelottanut ollenkaan.  ”Ja eiköhän oteta MINUN karhujeni kunniaksi!”

Karhubongausta salomailla

Ongelma on siinä, että molemmat edellä mainitut ovat saattaneet jossain märin myötävaikuttaa siihen, että karhuista on tullut viime vuosina lintuharvinaisuuksiin verrattavia bongauksen kohteita. Karhu on nähtävä  omin silmin, maksoi mitä maksoi. Mutta ei millään kepulipelillä, vaan aidossa luonnossa ja aivan itse löydettyjä valioyksilöitä.

Tiedän tapauksen, jossa miesporukalla lähdettiin bongaamaan erämaassa nähtyä karhua. Aseet mukana mutta ihan vain itsepuolustukseksi. Sillä eihän siihen piruun voi luottaa. Petohan se on.

Joskus taas saattaa syntyä lähes joukkoliikkeen kaltainen ryntäys hakemaan todellista elämänpinnaa, elisten elistä. Näin kävi esim. kotikunnassani kaksi vuotta sitten: Viidakkorummun äänen kuulleet metsien hiljaiset miehet karauttivat kuka minkin merkkisillä kulkuvälineillään katsomaan kaukaisille salopelloille puintijätteitä iltahämärissä herkuttelemaan saapuvia karhuja.

Lähimmillään autot olivat vain kolmen metrin päässä rauhallisina ruokailevista karhuista. Rohkeimmilla ikkuna tietenkin auki, sillä vain hulluhan tuollaisen kuvausmahdollisuuden olisi päästänyt käsistään.

Tietoni mukaan karhuralli jatkui päiväkausia.

Pettävä perheidylli

Vuotta myöhemmin sama karnevaali toistui. Itse olin todistamassa, kuinka itselleni tuntematon perhe ystävineen odotteli edessään avautuvalle suopellolle toivottavasti saapuvia karhuja. Leppoisasti ison maastoauton ulkopuolella hiljaa keskustellen ja perheen pienet lapset kymmenen metrin päässä omia puuhiaan toimittaen. Täydellinen idylli.

Toivoin, etteivät karhut tulisi. Lasten takia.

Eivätkä tulleetkaan. Eivät ainakaan sinä lyhyenä aikana, jona itse tilannetta tarkkailin. Saapuivatko koskaan, se jäi epäselväksi, sillä juuri ennen poistumistani lähistöltä kuului suurikaliiperisen aseen laukaus. Ammunnan kohde jäi kuitenkin epäselväksi. Hirvi se ei kuitenkaan voinut olla, koska jahtikausi ei ollut vielä alkanut.

Bongaus voi koitua karhun kohtaloksi

Entäpä jos karhu ärsyyntyisi reviireillään parveileviin kaksijalkaisiin? Ketä syytettäisiin syntyneistä ihmisvahingoista? Karhua. Hengellään se saisi maksaa sen, että uhkarohkeat uteliaat olivat tunkeutuneet häiritsemään sitä sen omalla reviirillä.

Ei juuri kukaan, ei ainakaan julkisuudessa, rohkenisi nostaa ääntään ja kysyä: ”Mitä ihmettä varten ne ihmiset siellä oikein olivat?”

Karhutragedia Karjalassa

Kerran olen itsekin karhun silmästä silmään tavannut, mutta en haluaisi tapausta juurikaan muistella. Sitä paisti luultavasti joku muukin on sitä mieltä, että olisi parempi, etten asiaa sen enempää julkisuudessa käsittelisi.

Vuosi oli 2005 ja paikka pieni lomakylä Kostamuksen takana Venäjän Karjalassa. Lomakylän vetonaula oli karhu.

Ei mikä tahansa karhu vaan kookas täysikasvuinen karhu, jota kylässä mahdollisesti käyvät turistit pääsivät ihailemaan, niin halutessaan, puolen metrin päästä. Ihailu tosin on räikeän väärä sana tässä tapauksessa, sillä ainakin itse tunsin vain hämmennystä ja sääliä tuota vapautensa, ja valtansa, menettänyttä metsän ruhtinasta kohtaan. Ei ollut kuninkaan asuntona enää ylväästi humiseva kuusikkolinna, vaan sen oli ollut nöyrryttävä sopeutumaan surkeaan ruosteiseen häkkiin. Ainoan pakopaikan sateelta ja tungettelevilta katseilta hermostuneena häkkiä kiertävälle kontiolle tarjosi häkin yhteyteen rakennettu vaatimaton lautamaja.

Tiedustellessani lomakylän venäläiseltä omistajalta syytä karhun oloon lomakylässä, hän hymyillen selitti pelastaneensa vanhan pietarilaisen sirkuskarhun hengen ottamalla sen hoitoonsa.

Ja udellessani sitä, miten hänellä yksinkertaisesti saattoi olla varaa ylläpitää noin suurta eläintä, hän yllätyksekseni kertoi, ettei se ollut mikään ongelma: Karhu hankki itse elantonsa.  Lomakylässä näet kävi ruuhkaksi asti suomalaisia metsästäjiä kouluttamassa koiriaan elävällä karhulla. Tällöin liekaan sidotti karhu vietiin aina metsään, jossa koirat sitten saivat sydämensä kyllyydestä haukkua pakenemaan kykenemätöntä eläintä.

Syy siihen, miksi metsästäjät eivät tehneet tätä Suomessa, oli tietenkin se, että vastaava eläinrääkkäys on Suomessa laitonta. Venäjän puolelle Suomen lain koura ei enää yltänyt.

Kuultuani vangitun karhun tarinan häpesin maamme puolesta ja tunsin suurta surua joka kerran, kun jouduin pakosta sen ohi kulkemaan. Katsoa sitä en enää tohtinut.

P.s. Itse asiassa vankeudessa eläviä karhuja oli kaksi, mutta valitettavasti en muista nuoren naaraskarhun tarinaa niin hyvin, että tohtisin siitä sen enempää kertoa.

Katso myös nämä:

Vaaransiko salametsästäjä marjastajan hengen? Eläimellistä menoa saunassa – Luontopakina – Arkiston Helmi, v. 2005. Viimeinen metsästysretki: Opettavainen tarina metsästyksen moraalista. Jättiläismäinen porkkanan naatti ja rakastuneet lepät – Arkiston helmi, v. 2004. Unohtumataton kuikkauinti – Uimarin ja kuikan kohtaaminen kesäillassa. Repsahdin telkkään – Tosi kertomus kuvaajan ja kuvattavan oudosta ystävyydestä. Maailman ensimmäinen käkiaita – Arkiston helmi, v. 2004. Vuosien yksinäisyyteen tuomittu laulujoutsen- Surullinen tositarina, v. 2004. Pieni luoti parka joutui tunnottoman tuulihaukan hyökkäyksen kohteeksi. Kuukkeli pihassa – Totta vai taikaa? – Arkiston helmi vuodelta 2008. Helmipöllö Ville hatun päällä – Hauska arkiston helmi, v. 2005. Sumuisilta saloilta – Arkiston helmi, v. 2004.