Suonenjoen melkoinen kummakivi ja ennestään tuntematon rakoluola
Suonenjoen rauhoitettu Haavikkolehto tuhansine suurine siirtolohkareineen on kiehtonut minua vuosia niin luontokuvaajana kuin synnynnäisenä luonnonihmettelijänä. Niinpä kävin pari päivää sitten kuvaamassa kesällä löytämääni uutta rakoluolaa sekä vanhaa tuttavaani erikoista suurta siirtolohkaretta. Tämä valtava lohkare näyttää kuin uhmaavan painovoimaa seisoessaan kallion päällä siten, että sen kosketuspinta kuperaan kallioon on melkoisen pieni.
Tietyistä kulmista katsottuna lohkareen kalliota koskettava jalka näyttää jopa niin pieneltä, että on vaikea uskoa kiven pysyneen paikallaan kaikki jääkautta seuranneet vuosituhannet.
Jonkinaisen kuvan siirtolohkareen koosta saa kuvissa toikkaroivan allekirjoittaneen 191 cm pitkän varren avulla.
Ei tämä lohkare varmaankaan pärjää näyttävyydessä Ruokolahden kuuluisalle Kummakivelle, mutta Suonenjoen omalla kummakivellä on ainakin minun suhteen valtavan suuri etu: Se on satoja kilometrejä lähempänä!
Toinen päivän kuvauskohteista oli kesäkuun alkupuolella löytämäni rakoluola. Tämä linnuntietä noin kilometrin päässä kummasta kivestä sijaitseva noin 1½ metriä korkea rakoluola on syntynyt valtavan siirtolohkareen alle. Luolan pohjan muoto on lähes pyöreä. Melko suuri luola (pituus n. 4 metriä, leveys n. 3m) poikkeaa monista Haavikkolehdon muista rakoluolista siinä, että lohkareen alle jäävän ”huoneen” korkeus ei suuresti vaihtele. Niinpä meikäläisenkokoisen jättiläisenkin on siellä suhteellisen helppo liikkua.
Koripalloa siellä en mahtuisi tietenkään pelaamaan, mutta voisin kuvitella tiukan paikan tullen kykeneväni asumaan siellä jonkin aikaan. Ja mistä sen tietää vaikka luolassa olisi joku joskus asunutkin. Suonenjoen lohkarealueiden luolien tiedetään nimittäin tarjonneen Isovihan aikaan hyviä pakopaikkoija suojaa tarvitseville.
Luolaan johtaa kaksi suuaukkoa, joista toinen on kuitenkin sen verran matala, että sen läpi kulkeakseen on kontattava.
Luolasta löytyi myös mielenkiintoisia hyvin pieniä sieniä, joille en ole vielä saanut hankittua nimeä. Niiden luolassa oleva hyvin kuiva ja lähes humukseton kasvupaikka vihjaa kuitenkin siihen, etteivät ne ehkä ole aivan tavallisia sieniä. Näin uskallan tässä vaiheessa ounastella, sillä jokunen vuosi sitten löysin toisesta alueen luolasta myös hyvin pieniä sieniä, jotka osoittautuivat myöhemmin melko harvinaisiksi valeorakkaiksi.
Odotan jännityksellä mitä eräälle sieniasiantuntijalle toimittamistani näytekappaleista selviää.
Aivan luolan edessä oli lisäksi vanha, jo pitkälle maatunut sammalpeitteinen kanto, joka sai mielikuvitukseni jälleen hurjaan laukkaan. Kuvittelin nimittäin näkeväni kannon muodostavan luolan sisälle tuijottavan vahtikoiran hahmon.