Suomen huurteisimmat metsot.
Metson kuvaaminen keskitalven pakkasella, puiden vielä kantaessa lumikuormaa, on monen luontokuvaajan unelma.
Monet ovat huurremetson kuvaamista yrittäneet, ja lähes yhtä useat ovat joutuneet pettymään yrityksissään.
Itselleni tarjoutui helmikuussa 2006 mahdollisuus kuvata kahden viikon sisällä metsoja olosuhteissa, jotka eivät juuri jättäneet toivomisen varaa. Eikä tuloksissakaan sitä ollut, kuten alla olevat kuvat osoittanevat.
Totuus kuvien synnystä
Valitettavan usein luontokuvaajat ovat syyllistyneet keksimään tarinoita kuviensa syntyhistoriasta. Näilläkin kuvilla on omat syntytarinansa, mutta ne ovat tosia. Ne eivät ehkä täytä jokaisen odotuksia siitä, miten luontokuvat syntyvät, mutta, kuten totesin, ne ovat totta ja jos sen takia kertomisen arvoisia.
Kuvien taustalla olevat lintujen tarinat ovat kuitenkin kaikesta huolimatta vähintäänkin erikoisia, sillä yksi niistä on kuvattu taajamassa, toinen taas maatalon pihassa. Kolmas ukkometso on puolestaan kuvattu täysin luonnonolosuhteissa, mutta ei tämänkään kuvan tarina aivan tavallinen ole.
Karttulan rivitalometso
Kuvan metso oli paennut helmikuun paukkuvia pakkasia Karttulan kirkonkylän keskustassa olevan rivitalokorttelin pihaan. Päinvastoin kuin ns. hullut metsot, tämä lintu käyttäytyi erittäin rauhallisesti viettäen aikaansa pihan keskellä kasvavassa männyssä tai sitä reunustavissa vuorimännyissä.
Syy paikallaolooni selviää alla olevasta, tapauksesta kirjoittamastani lehtijutusta.
” Karttulan metso on jäänyt mieleeni monestakin syystä: Pahimmillaan pakkanen paukkui reilusti yli 20 asteen aiheuttaen kohmeisiin sormiini lähes palovammat yrittäessäni saada kuvaa männyssä kyyhöttävästä metsäkanasta. Toisaalta muistan valitettavan hyvin myös epäonnistuneen kiinniottoyrityksen, jonka tarkoituksena oli siirtää lintu lajin luonnolliseen elinympäristöön.
Tärkein syy siirrolle oli kuitenkin lähellä sijaitseva päiväkoti. Oli näet pelättävissä, että soidinajan lähestyessä metson käytös voisi muuttua arvaamattomaksi ja aiheuttaa vaaraa pienille ihmisenaluille.
Epäonnea kiinniotossa
Näistä syistä siis kokosin viime syksynä lukijoille tutuksi tulleen kurkipartion, joka yritti kaksi kertaa saada linnun haaviinsa, mutta turhaan. Toisella kerralla ukkometso oli jo jopa haavissamme, josta se onnistui kuitenkin viime hetkellä sujahtamaan karkuun.
Pelottavasta kokemuksestaan viisastunut lintu tuli tämän jälkeen niin varovaiseksi, että päätimme luopua uusista kiinniottoyrityksistä välttääksemme sen liiallista stressaantumista.
Jos oli lintu todennäköisesti tyytyväinen rauhoituspäätökseemme, niin varmaankin olivat myös ne monet kyseisten rivitalojen asukkaat, jotka saivat edelleen ihastella komean pihavieraansa puuhasteluja lähietäisyydeltä.
Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu, sillä metso siirtyi lopulta omasta tahdostaan pois pihasta ja löysi tiettävästi itselleen kauniin kumppanin aivan lähiseudulta.”
Rautalammin autoileva metso
Samaan aikaan kun Karttulan ukkometso vietti aikaansa taajaman keskellä, toinen ukkometso ilmestyi rautalampilaisen maatalon pihaan. Jos olin jo Karttulassa onnistunut mielestäni hyvin, niin Rautalammin metsokuvat ylittivät villeimmätkin toiveeni.
Sain kuvattua näet todellisen huurremetson – maatalon pihan keskellä kasvavassa männyssä – sekä dokumentoitua lintua poikkeuksellisissa olosuhteissa niin luonnossa kuin maatalon pihassakin.
Alla oleva kuva julkaistiin helmikuussa 2007 A4-koossa englantilaisessa Bird Watching – aikakausilehdessä, joka on Euroopan tunnetuin lintuharrastusta käsittelevä julkaisu.
Rautalammin metso viihtyi ihmisten seurassa huomattavasti vähemmän aikaa kuin Karttulan lintu, mutta se oli aivan yhtä ihmistä pelkäämätön. Se milloin käveli pihamaalla kuin entinen Itä-Euroopan omistaja, milloin hyppeli aittarakennuksen kaiteella tai istuskeli itseään peilaillen perheen henkilöauton kiiltävällä katolla.
Rautalammin metson siirtämistä ei onneksi tarvinnut edes miettiä, sillä se ei viettänyt kaikkea aikaansa talon pihassa eikä talon pihapiirissä ollut pieniä lapsia.
Päivällistreffit Suonenjoen metson kanssa
Kolmas ukkometso, tai itse asiassa niitä oli kaksi, tuli kuvattavakseni parin vuoden etsimisen seurauksena: Olin nimittäin huomannut erään syrjäisen metsäautotien varrella metsojen ruokailumäntyjä, ns. hakomispuita, joita sitten kävin seuraavina vuosina aina silloin tällöin tarkkailemassa. Helmikuussa 2006 sitten tärppäsi, ja tavoitin useana päivänä kaksi metsoa hakomassa männynneulasia ravinnokseen.
Varsinaisia huurrekuvia en tuolloin tosin saanut, vaan jouduin ”tyytymään” esm. sankassa lumisateessa ruokailevaan lintuun.
Parhaiten muistan kuitenkin sen, kun huomasin laskevan auringon värjäävän kauniisti metsojen varsinaisen hakomispuun taustalla olevan taivaan. Valitettavasti vain otollisin hetki oli juuri perheeni päivällisaikaan, josta syystä jouduin useamman kerran lähtemään kotoa hyvin nopeasti nautitun aterian jälkeen.
Useimmiten jouduin poistumaan kuitenkin tyhjin kameroin, sillä metsot eivät juuri tuolloin suostuneet tulemaan ruokailemaan. Kerran kuitenkin tulivat. Hyvä niin.
Muistan kuin eilisen päivän kuinka kyttäsin suuren kuusen oksien lävitse, kuinka ukkometso hitaasti siirtyi oksallaan kohti oksan latvassa olevia vielä syömättömiä neulasia. Toiveenani oli näet saada kuvattua se, kuinka lumi tippuisi liikkuvan linnun painollaan tärisyttämästä oksasta – olin nimittäin aiemmin nähnyt niin todella tapahtuvan.
Ja kerrankin luontokuvauksen kaikki jumalat olivat puolellani, sillä näin todella kävi nytkin ja – mikä parasta – sain hakemani kuvan. No, en ehkä niin massiivista lumiryöppyä kun olisin halunnut, mutta se ei kuitenkaan kauan mieltäni vaivannut.