Sinitiaisen lentoonlähdön kuvaaminen – Pieleen meni, mutta menköön.
Aina ei voi onnistua. En minäkään, niin oudolta kuin se voi tuntuakin.
Nyt nähtävät kuvat lentoon lähtevästä sinitiaisesta ovat tulosta lokakuun alun kokeilusta, johon innostuin odottaessani pihani tähtivieraan, pähkinänakkelin, ilmestymistä kuvattavaksi.
Alkuperäinen ajatukseni oli aavistaa linnun lähtö ja reagoida sitten sen lähtöön mahdollisimman nopeasti. No, siitähän ei tullut mitään. Ei yhdestäkään kuvasta, sillä olin auttamattoman hidas. Parhaimmassakin tapauksessa linnusta näkyi kuvassa lähinnä vain pyrstö. Useimmissa kuvissa ei linnusta näkynyt yhtikäs mitään.
Tästä viisastuneena vaihdoin taktiikkaa. Olin näet huomannut, että useimmat vain parin metrin päässä olevat linnut reagoivat kameran ”sarjatuleen” nousemalla välittömästi siivilleen.
Niinpä aloitin kuvauksen heti linnun tullessa oikealle hollille, minkä seurauksena se useimmissa tapauksissa lähti heti uudelleen lentoon. Temppu toimikin himpun edellistä huomattavasti paremmin, ja onnistuin nyt saamaan koko linnun muutamiin kuviin. Valitettavasti vain linnut yleensä lähtivät karkuun minun kannaltani täysin väärään suuntaan, mistä johtuen kuvissa linnuista näkyivät kohtuullisen terävinä lähinnä niiden selkä tai pyrstösulat.
Tämän nähtyäni totesin viisastuneena, ettei tuo homma ainakaan sillä hetkellä ollut minun heiniäni. Surkeat kuvat eivät nimittäin mielestäni oikeuttaneet minua kiusaamaan siivekkäitä ruokavieraitani sen enempää. Kuvauskokeilun keskeyttämispäätöksen tekemistä helpotti myös tieto siitä, ettei sarjakuvaus ollut lainkaan terveellistä kamerani sulkimelle.
Niinpä päätin seurata edelleen jo monia vuosia noudattamaani kuvauskäytäntöä: Turvaudun sarjakuvaukseen pääasiassa vain nopeasti liikkuvien seuraamisessa, kuten esim. kaakkurien lentoonlähtöä kuvatessani.
1 Comment
Katri Mäkinen
Moi. Elä huoli, hienoja kuvia, Lintubalettia talven selässä 🙂 Kokeilin itsekin kuvata tänä keväänä sinitiaisia hetken, kun ne sujahtivat pesäpönttöön ja takaisin, pienokaisiaan ruokkiessaan. Yhtään täysin terävää kuvaa en saanut ja suurin osa kuvista oli huuhuukuvia eli haamukuvia, joista erotti ainakin sinitaisen värit. Muutaman lähes terävän kuvan sain sinitiaisemosta, kun aloin kuvaamaan niitä sarjavalotuksella, jo silloin kun touhusivat vielä pöntön sissällä poikasiaan hoivaten, joten minulla on tietsikan kovalevyllä melkoinen kuvakokoelma pelkkiä pöntön kuvia, ilman linnun lintua, tai haamuna pöntön edessä. Kuvausharrastukseni alkoi vielä masentavimmissa merkeissä vuonna 2005:
Silloin elettiin elokuuta vuonna 2005. Matkasin läheisen järven rantaan, aamuvarhain. Metsätie rahisi ja punarinta tiksutti.
Pysähdyin: Orava, orava! Haparoin laukustani kameran ja tähtäsin kuusenoksalle: mitä ihmettä? Pelkkää mustaa. Linssisuojus unohtui. Ja kurre katosi. Äkkiä havahduin risahdukseen, sillä metsäjänis tarkkaili puuhiani. Se tuijotti merkitsevästi, käänteli korvia ja hypähti metsikköpolulle. Syöksähdin pupun perässä, mutta polulle ehdittyäni näreikkö oli kuin kuollut. Kun kuunteli oikein tarkasti, harmitti, sillä se nauroi – pusikossa, suu ristissä, mokoma.
Järvellä kiertelin rantaa, ja muistin: Toukokuisen aamun raikkauden, koivujen hennon rusotuksen ja järvellä lipuneen yksinäisen sorsan. Ja sen äkkirysähdyksen, kun makasin pitkin kallion kuvetta, vatsani päällä tähtäävän uudenkarhean kameran ja rääpättävän sinisorsan ristitulessa.
Kun lopulta ikuistin sen jäniksen, tarkemmin rusakon, jänö asettui auliisti eteeni ja kysyi: Ovatko korvat nyt hyvin? Se oli cityjänis, pomppi samoja polkuja kuin minäkin. Ja teki, niin kuin me ihmisetkin: odotti, että liikenne rauhoittuisi. Katsoi ensin vasempaan, sitten oikeaan, ja vielä vasempaan, ennen kuin hypähteli lähimetsän kätköihin.
Katri, matkalla maineeseen ;D