Västäräkki satumaassa – Erään kuvaustilanteen herättämiä tunnelmia.
Usein ideat tarinoihini syntyvät jo kuvaustilanteessa. Näin kävi myös loppukesällä 2006, jolloin iltahämärässä kohtasin nuoren västäräkin.
Satumaa
”Ohoh, nyt se Korhonen lopullisesti sekosi, kun ryhtyi kirjoittamaan tangosta”.
Ei rakas lukijani, ei pelkoa, sillä minun satumaani on visuaalinen paratiisi, näköaistin tuottama suunnaton tyydytyksen tunne. Ei silti, ei minulla ole mitään tangoja tai muitakaan musiikin lajeja vastaan. Sattuu vaan olemaan niin, että en tainnut ole kotona silloin, kun musiikin lahjoja jaettiin. Toisaalta tanssijalatkin jäivät täysin kehittymättä nuoruusiässä minua vaivanneen kroonisen ujouden takia.
Minun satumaani on sekä kaikkialla että ei missään. Sen voi löytää, kun sitä vähiten etsii, mutta etsimättä sitä ei löydä. Viimeksi löysin palan satumaata yrittäessäni kuvata tyhjässä hevosaitauksessa hypähteleviä keltavästäräkkejä.
Tällöin havaitsin täysin sattumalta sivusilmällä nuoren västäräkin aluskasvillisuuden seassa. Käänsin nopeasti objektiivin linnun suuntaan. Ja siinä se oli. Minun satumaani!
Västäräkin loivat värit ja höyhenpeitteen geometriset kuviot yhdistettyinä ympäristön aluskasvillisuuden muodostamaan pitsimäiseen kudelmaan. Jo yksin tuon näkeminen olisi riittänyt sammuttamaan sieluani syövän kauneuden kaipuun.
Tällä kertaa kuitenkin onnetar armahti kurjan kuvakisällin: Sain haastavista kuvausolosuhteista huolimatta ikuistettua kamerani sisuksiin edes osan siitä uskomattomasta näystä, joka sekunnin murto-osan ajan silmieni verkkokalvoille piirtyi.
Riemu onnistumisestani iski tajuntaani kuin hyökyaalto, joka nopeasti laantui ja katosi tyytyväisen mieleni rauhallisuuden mereen. Valitettavasti vain jo tuolloin ymmärsin, että onnistumisen tuoma hurmiollinen täyttymyksen tunne olisi kestävä vain lyhyen ajan. Sen jälkeen rauhattoman mieleni ikuinen odysseia olisi tuomittu jatkumaan.
P.s. Tämän tarinan uudelleen julkaiseminen tuli mieleeni kuultuani, että kevään ensimmäiset västäräkit on jo nähty.