Rusakko lepää metsän idyllissä.
Joskus oloni on kuvaamisen jälkeen kuin Kelju K. Kojootilla tai ainakin luontopaparazzilta.
Muutama ilta sitten minusta tuntui näet lähes pyhäinhäväistykseltä kuvata kaikessa rauhassa metsän siimeksessä lepäävää rusakkoa, jota hennosti valaisivat puiden oksiston siivilöimät valonsäteet kuin joen rannalla makaavaa sotilasta ranskalaisen Arthur Rimbaud’n kauniissa sodanvastaisessa runossa ”Solassa nukkuva”.
Nuori sotilas suu auki ja paljain päin
Niska sinertävän vesikrassin hyväilyssä
Lepäilee pilven alla nurmikolla selällään näin:
Kalpeana vihreällä vuoteella valon välkkeessä.
Oman värikkään mausteensa muuten rauhalliseen ja tummasävyiseen kuvaan tuovat iltatuulen heiluttamien männynoksien luomat vihreät läikät, joiden liikkeen jouduin kuvatessani ottamaan huomioon.
Ps. Rimbaud’n runon ranskankielinen alkuperäisteksti oli muuten aikoinaan ensimmäinen runo, joka sai minut ymmärtämään runoudessa piilevän voiman. Se puhutteli minua tavalla, jolla mikään muu teksti, ei ennen eikä sen jälkeen, ole sitä tehnyt.
Jos Sinua kiinnostaa tietää, mistä puhun ja mistä runo loppujen lopuksi kertoo, voit lukea koko runon suomenkielisen käännöksen tästä. Huom! Älä anna foorumin nimen hämätä itseäsi.
Jos taas olet kiinnostunut ranskankielisestä alkuperäistekstistä, löydät sen täältä.