Nolottaa vieläkin – luontokuvaajan tunnustus.

Kommentoi

kumiankka, kaave

kumiankka, kaave

Monenmoisista omista toljailuistani olen vuosien mittaan palstallani kirjoittanut, mutta eräästä luonnon itselleni antamasta oppitunnista olin aikoinaan hiljaa.

Nolotti ja hävetti sen verran.

Nyt törmättyäni vuosien jälkeen tapahtumasta ottamiiini kuviin asia lähinnä hymyilyttää: “Oppia ikä kaikki.”

Olin melko myöhään illalla elokuun lopulla 2004 lopettanut kuvaukset, kun huomioni kiintyi läheisellä tyynellä järvenlahdella rauhallisesti torkkuvaan lintuun.

Jo laskeutuneen hämärän takia en nähnyt kaukana kelluvaa lintua kiikarillani enää tarkasti, vaan jouduin tutkimaan lintua pitkän teleobjektiivini lävitse.

Se ei juuri parantanut tilannetta, vaan linnun tunnistus jäi edelleen epävarmaksi.

Sen verran kuitenkin näin, että mielestäni paljon naarassinisorsaa muistuttavassa linnussa oli useita yksityiskohtia, jotka eivät sopineet kyseiseen lintuun.

Rajattu kuva edellisestä tunnistuskuvasta.

Muistan, että soitin tuolloin eräälle lintuharrastajaystävälleni, joka kehotti minua ottamaan linnusta kuvan ja lähettämään sen myöhemmin hänelle tunnistamista varten.

Vaikka periaatteessa inhoan sellaisia kuvia, jotka jo kuvaushetkellä tiedän olosuhteiden takia epäonnistuvan, päätin ottaa ohjeesta vaarin ja näpsäisin muutaman kuvan linnusta todisteeksi sen olemassaolosta.

Onneksi olin kuitenkin sen verran viisas, että en lähettänyt kuvia suin päin tuttavani tarkasteltaviksi vaan zoomailin niitä jo kamerani näytöllä heti kuvaamisen jälkeen.

Tällöin minulle paljastui, mitä lajia olin  kuvannut. Jos et ole vielä arvannut, mistä linnusta oli loppujen lopuksi kyse, saat sen selville kun tutkit tarkemmin linnun päätä.

Linnun arvoitus selviää.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.