Minä ja pohjantikka kivisten jättiläisten maassa
Muutama päivä sitten löysin pohjantikan pesäkolon alueelta, joka on toistaiseksi ylivoimaisesti haastavin lintukuvauspaikkani. Suonenjoen Haavikkolehto, tuo valtavien kivilohkareiden, joita voi paikoitellen olla kolmekin päällekkäin, peittämä alue on vaivalloinen, jopa vaarallinen liikkua. Etenkin painavien kuvausvälineiden kanssa. Lisäksi suoraan eteneminen on alueella käytännön mahdottomuus.
Oheinen kuva, jossa odotan mukavalla kivinojatuolilla istuen pohjantikkaemojen palaavan pesäkololleen ruokkiakseen poikasiaan, ei tee oikeutta paikalle ilman lisätietoja: Mitkään kuvassa näkyvät sammaleiden peittämät pinnat eivät ole kiinteää maata, vaan ne ovat suuria kivilohkareita. Niinpä minunkin lepopaikkani nojatuoli koostuu kahdesta suuresta lohkareesta.
Kivi, jolle olen asettanut jalustani kameroineen, on puolestaan edellisiä lohkareita hiukan suurempi. Sen koosta kertoo se, että jalustani on aivan lohkareen jyrkän takasivun reunalla, josta alas maahan on noin 2,5 metrin pudotus.
Jalustan etu- ja takapuolella näkyvät kolme kiveä ovat taas kaikkia edellisiä vieläkin suurempia. Niinpä molemmat jalustan takana näkyvät lohkareet ovat noin neljä metriä korkeita.
Lohkarealue itse sijaitsee melko jyrkässä rinteessä, jonka puolivälissä kuvauspaikkani suurin piirtein on. Niin rinteen harjalle kuin laakson pohjalle, jonne jääkausi on aikoinaan vyöryttänyt kaikkein suurimmat lohkareet, on istuinpaikaltani matkaa muutaman kymmenen metriä.
Sitä maisemaa ei voi katsella kuin nöyränä. Valtavat ovat olleet ne luonnonvoimat, jotka synnyttivät tämän kivisten jättiläisten maan Suonenjoella.