Miksi en ymmärrä pysyä erossa sienistä!

Kookas oranssimaljakas

Taas minä olen siihen sortunut. Vieläpä useamman kerran, minkä näin julkisesti tunnustan:

Olen kuvannut sieniä, vaikken niistä juuri mitään tiedä.

Ei minulla kuitenkaan ole mitään sieniä vastaan. Itse asiassa pidän kovasti sieniruuista.

Sienikuvatkin ovat ihan ok, samoin sienten kuvaaminen. Henkilökohtainen sieniongelmani reaalistuukin vasta siinä vaiheessa, kun minun pitäisi antaa kuvaamilleni sienille nimet.

Ja sen haluan tehdä aivan itse, koska periaatteisiini on aina kuulunut ”minkä itse kuvaat, sen myös itse selvität”.

Valitettavasti tuon periaatteen noudattaminen sienten osalta vaatii minulta usein melkoista paneutumista, vaikkei kovin syvällistä, sienimaailman saloihin.

Eivät sienet tietysti loppujen lopuksi ole ongelma vaan minä itse.

Se, että minä kerta toisensa jälkeen annan periksi houkutukselle kuvata sientä, jonka olemus silmissäni näyttää sillä hetkellä vastaansanomattoman kiinnostavalta.

Kaikki kuvaamani sienet eivät kuitenkaan ole aiheuttaneet ylimääräistä päänkivistystä.

Viime viikolla katseeni kiinnitti suuri lattakääpäryhmä.

Tämän kääpälajin (ganoderma lipsiense) tunnistin heti siksi, että olin kuvannut kerran aiemmin yhteenkasvaneiden lattakääpien muodostamaa poikkeuksellisen suurta rykelmää.

Tälläkin kertaa ylimpänä kannossa kasvava kääpärykelmä oli kookas, peräti 48 cm leveä.

Seuraava sieni on minulle tyypillinen ”sienitapaus”.

Se kasvoi vain muutaman kymmenen metrin päässä em. lattakäävistä lähes kahden metrin korkeudella maasta.

Tämä viimemainittu seikka yhdistettynä sienen röyhelömäiseen olemukseen ja hyytelömäiseen rakenteeseen suorastaan vaati minua kuvaamaan sienen.

Lajista ei minulla tietysti ollut kuvaushetkellä hajuakaan, mutta sisimmässäni toivoin löytäneeni jotain erikoista.

Vielä mitä! Kotona selasin sieniopasta, josta selvisi sienen olevan liuskahytykkä (fremella foliacea), joka on yleinen lehtipuiden lahottaja. Siis yleinen! On se niin väärin, ajattelin.

Aiemmin syksyllä näin metsätien varressa mielestäni valtavan suuren keltaisen kupin.

Se muistutti tuhansia kertoja aiemmin näkemiäni oranssimaljakkaita, mutta oli monta kertaa kaikkia niitä suurempi.

Kuvattavahan kuppi oli, koska olin varma, ettei se ainakaan oranssimaljakas (aleuria aurantia) olisi.

Vaan pieleen meni: Kaikkitietävä oppaani kertoi oranssimaljakkaan saattavan olla peräti 15 cm leveä. Minun oli siis lähes lilliputti, vain 10 cm leveä.

Erään toisen kerran taas innostuin kuvaamaan keskellä metsäautotietä kasvavaa valkeaa sienirykelmää.

Itse asiassa olin ajanut sienikasan yli jo useita kertoja aiemmin ja joka kerta miettinyt, pitäisikö minun kuvata ne.

Tähän saakka olin siis pystynyt vastustamaan kiusausta, mutta rajansa kaikella.

Lajista ei minulla tälläkään kertaa ollut aavistusta, joten tiesin taas jo sieniä kuvatessani, että minua odottaisi kotona sienioppaan räpistely.

Nyt en kuitenkaan kuvitellut löytäneeni mitään sen erikoisempaa.

Eikä se sitä loppujen lopuksi ollut, sillä sieniopas kertoi lajin olevan yleinen nurmitupaskynsikäs (lyophyllum connatum).

Kukahan tuonkin nerokkaan suomenkielisen nimen on keksinyt?

Yritäpä sanoa se kymmenen kertaa nopeasti ’Appilan pappilan apupapin papupata pankolla kiehuu ja kuohuu’ –tyyliin. Ei onnistu.

Vaan ei senkertainen koettelemukseni vielä siihen loppunut, sillä huomasin kynsikkään vieressä kasvavan aivan ihmeellisen näköisen pikkuruisen sienen.

Ja jälleen minua vietiin kuin pässiä narusta: Löysin hetken kuluttua itseni rähmälläni sateesta märässä maassa , vaikka järkeni yritti epätoivoisesti kertoa, ettei niissä olosuhteissa kenenkään pitäisi mitään valokuvata.

Kuvat tuli siis kuitenkin otettua, mutta tällä kertaa tavallisesti niin tietäväinen sieniopas petti minut täysin.

Se ei suostunut millään paljastamaan salaperäisen sienen nimeä. Mitään edes kaukaisesti sitä muistuttavaa ei kirjan sivuilta löytynyt.

Tässä vaiheessa toiveeni tietenkin heräsi. Olinko ehkä löytänyt aiemmin löytämiäni hytymassikkaa tai valeorakastakin harvinaisemman lajin?

Mikä neuvoksi. Kuka kertoisi minulle sienen nimen? Kirsti tietenkin. Niinpä kiikutin sienen Pohjois-Savon sieniseuran puheenjohtajalle ja erinomaisen sieniruokaoppaan tekijälle Kirsti Eskeliselle.

Ja Kirstin vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: Sieni on hyvin yleinen lohisieni, joka jostain tuntemattomasta syystä oli epämuodostunut.

Entäs sitten nämä sienet?

Poimiessani niitä pidin niitä suppilovahveroina (Craterellus tubaeformis), vaikka ne olivat mielestäni valkeine reunoineen ja röyhelömäisine muotoineen kaikkea muuta kuin perussuppilovahveron näköisiä.

Apua lopullisessa tunnistuksessa ei löytynyt edes google’n kuvahaun avulla.

Mikäs nyt neuvoksi? Pakko oli taas nöyränä mennä kysymään lopullinen tuomio Kirstiltä.

Ja tuomio, josta ei ole valitusoikeutta,  oli – suppilovahvero. Tunsin itseni hyvin pieneksi. Eikä ihan syyttäkään.

Myöhemmin löysin netistä yhden kuvan yhdestä samanlaisesta suppilovahverosta italialaiselta sivustolta latinankielisen haun avulla.

Olisi kai pitänyt hoksata tehdä tuo haku jo aiemmin, eikä vaivata muita ihmisiä tietämättömyydelläni.

Kyllä lintujen kanssa pääsee helpommalla…

Katso myös nämä:

Johdatusta vai ei? Aarre löytyi nuolen suunnasta. Läpikuultava hytymassikka, sieni kuin kaunis helmi. Sienistä turhauttavimmat luontokuvakokemukset – Varastettu lattakääpä ja tuntematon jättisieni. Ihmeellinen leipäkorisieni – Arkiston helmi, v. 2004. Suppilohytyvinokas on arkiston helmi vuodelta 2004 . Taivaanvuohi piristi potilasta Kantohytynupikka ja pieni jonglööri. Blondi puolukka – Valkoinen marja, Arkiston helmi, v. 2007. Punainen väri on luonnossa tehokas varoitusmerkki – vaaleanpunainen sienikin. Kuinka kuukkeleista tuli suppilovahveroja ja hanhista villisikoja. Voihan hytymassikka sentään, johan on hymiö! – Paljasta väärennetty luontokuva. Uusia valeorakaskuvia ja mokattu luolakuva.