Maaliskuinen ampiainen toi mieleeni ampiaisen, joka auttoi minua voittamaan ampiaispelkoni

Maaliskuussa polttopuiden mukana sisälle kotiini kulkeutunut ja takkahuoneeni lämmön horroksestaan herättämä ampiainen palautti mieleeni elävästi mieleeni lapsuudentapahtuman, joka sai minut vuosikausia pelkäämään surisevia ampiaisia ja kuinka lopulta voitin pelkoni:

Oli kaunis, lämmin kesäinen päivä, ja joku Kuhmon Rajavartioston lapsista oli löytänyt maa-ampiaisten pesän kotini lähellä olevalta niityltä. Lyhyen heimokokouksen aikana heimon vanhemmat lapset sitten saivat mielestään erinomaisen ajatuksen kaataa vettä maan alla olevaan ampiaispesään johtavaan kapeaan käytävään. Samalla he valitsivat tähän mielestään hyvin hauskaan tehtävään porukan pienimmän ja ymmärtämättömimmän, eli minut, Ollin.

Käteeni annettiin kylmää vettä täynnä olevan lasipullo ja naureskellen neuvottiin menemään varovaisesti aivan pesän vierelle sekä työntämään pullon kaulaansa myöten pesän suuaukkoon. Mitään vaaraa ei minulla ollut, minulle vakuutti kauempana tilannetta tirskuen seuraavaa joukko.

Kuuliaisena lapsena tein työtä käskettyä. Kävelin pesän luo ja kyyristyin.  Ja samalla kun sain vesipullon paikalleen, tunsin terävän piston nenänpäässäni. Seuranneessa paniikissa tein sen, mitä pieni lapsi yleensäkin vastaavassa tekee: Juoksin itkien kotiin äidin luo muiden jäädessä ihmettelemään käytöstäni.

Pian kotiin päästyäni nenäni alkoi sitten paisua ja muistuttaa punaista perunaa. Kipua ja lievää kuumetta kesti seuraavaan aamuun. Sen jälkeen elämäni ei ollut enää entisensä. Ampiaispelko, ampiaisfobia eli spheksophobia oli tullut osaksi luonnettani. Pysyvästi, niin uskoin vuosikausia.

Onneksi minulla ei kuitenkaan ollut enää mitään suurempaa pelkoa tuottaneita kohtaamisia ampiaisten kanssa ennen kuin vuosikymmeniä myöhemmin. Tuolloin muutimme nykyiseen kotiimme Suonenjoella. Siellä ongelmaksi muodostuivat kesällä – etenkin loppukesällä – usein huoneisiin eksyneet ampiaiset.

Vuosien ajan en keksinyt ongelmaan muuta ratkaisua kuin reviirilleni tunkeutuneiden inhottavien ötököiden – sellaisina niitä vielä silloin pidin – tappaminen. Joko myrkyttämällä tai hakkaamalla ne hengettömiksi. Pahinta oli, jos kuulin ampiaisen surisevan äänen, mutta en voinut paikallistaa sitä ja jouduin siksi pakottomaan itseni etsimään sitä voidakseni tuhota sen. Tuolloin jo lähes unohtamani pelko siitä, että ampiainen pistäisi minua, valtasi minut ja sai korvani humisemaan jännityksestä.

Muutos käyttäytymisessäni tapahtui vasta vuosia myöhemmin, kun huomasin omassa käyttäytymisessäni ristiriidan sen kanssa, mitä olin opettanut omille lapsilleni: Mitään elävää ei tulisi tappaa tarpeettomasti. Ei edes ampiaista.

Niinpä kun seuraavan kerran ampiainen eksyi sisälle taloomme – yhteen pienemmistä lastenhuoneistamme –  tein sen, minkä olin jo etukäteen päättänyt tehdä ja joka minun olisi pitänyt tehdä jo vuosia aikaisemmin: Kohdata pelko sekä sen aiheuttaja avoimin silmin ja yrittää viettää sen seurassa niin kauan, että en enää tuntisi lainkaan pelkoa.

Tapahtumien kulun tulen muistamaan loppuelämäni: Suljin huoneen oven, ja istuin huoneen ainoalle sängylle lähelle ikkunaa, jota vasten ampiainen äänekkäästi suristen törmäili (kuten videolla). Aluksi keskityin vain hengittämään tasaisesti ja pysymään mahdollisimman rauhallisena siitäkin huolimatta, että äänekäs humina täytti korvani ja istuminenkin tuntui hyvin epämiellyttävältä oman jännittyneisyyteni takia.

Jonkin ajan kuluttua tunsin kuitenkin pelkoni lopulta hitaasti laantuvan ja oloni rauhoittuvan huolimatta ikkunalla edelleen äänekkäästi surisevasta ampiaisesta. Niinpä nousin parinkymmenen minuutin jälkeen pystyyn ja siirryin lähemmäksi ampiaista voidakseni tarkkailla sitä paremmin. Elettäkään en kuitenkaan tehnyt sitä vahingoittaakseni.

Jopa omaksi yllätyksekseni saatoin melko pian tämän jälkeen katsella entistä kauhunlähdettäni ilman minkäänlaisia negatiivisia tunteita. Päinvastoin, olin kuin biologi, joka kiinnostuneesti tarkkaili itselleen tärkeän tutkimuslajin käyttäytymistä.

Pelon täydellinen haihtuminen ja sen muuttuminen aidoksi mielenkiinnoksi kesti yhteensä noin 40 minuuttia. Eikä pelko ole koskaan sen jälkeen palannut. Kiitokseksi ampiaiselle sen avusta pelkoni voittamisessa, tein sen, minkä olen vastaavissa tilanteissa aina sen jälkeen soveltaen tehnyt: Hain tiskikaapista lasin ja työpöydältäni paperinpalan, joiden avulla vangitsin ampiaisen ja vapautin sen sitten takaisin luontoon. 

Katso myös nämä:

Mitä mahtoi miettiä tämä kevään pieni airut Autotallini unohtunut aarre – valtavan ampiaispesän rakennekuvia Kihokki ja itsepäinen muurahainen. Enkö kelpaa enää edes hirvikärpäsille? – Autoni outo salamatkustaja videolla. Kantohytynupikka ja pieni jonglööri. Pikkulepinkäinen työpaikkani parkkipirkkona. Hyönteisten narrina – Kaikkea kokee, kun tarpeeksi kuvaa. Peukaloinen todisti taistelua erämaassa – Jättiläispuupistiäinen ja muurahainen hirmuisessa kamppailussa Lintujen luksuskoteja – Sokean kanan seikkailuja, osa 1.