Maailman ensimmäinen käkiaita – Arkiston helmi, v. 2004.
Maailman ensimmäinen käkiaita
Varoitus! Yksi tositarinan autenttisista kuvista on poikkeuksellisen raaka.
Puolihuolimattomasti, kuin eilispäivän uutisen, poikani tokaisi: ”Takapihalla on jokin iso lintu.”
Tämä vastaansanomattoman tarkka lintutieteellinen havainto ei tehnyt minuun mitään vaikutusta, mutta koska joka tapauksessa olin menossa parvekkeelle, en viitsinyt jäädä keskustelemaan siitä, kuinka olennaista lajinmäärittelyn kannalta on kaikkien pientenkin yksityiskohtien havainnointi ja oikeanlainen raportointi.
Aukaisin parvekkeen oven ja … Kahvikuppi putosi räsähtäen lattialle, mutta en minä sitä huomannut.
Muutaman metrin päässä sulkapallotolpan nokassa istui näet muina miehinä ihan aito käki!
Asia tuntui järjenvastaiselta, sillä eihän käkiä nähdä. Niitä vain kuullaan. Nyt kuitenkin yksi kukkukaula istui levollisena ja kiireettömänä omassa puutarhassani täysin tietämättömänä tästä luonnonlaista.
Hieraisin silmiäni, mutta lintu ei suostunut hievahtamaankaan saati häviämään epäuskoisten silmieni edestä. Eikä se poistunut vaikka nipistin itseäni ja varmuuden vuoksi rakasta vaimoanikin. Itse asiassa lintu oli niin itsepäinen, että ilmestyi pihaan jokaisena aurinkoisen päivänä seuraavan kahden viikon ajan.
Tänä lyhyenä aikana monet molemminpuoliset ennakkoluulot katosivat. Minä opin, että käki on erittäin hiljainen lintu. Niinä aika useina tunteina, jotka se vietti pihassa joko paikallaan istuen tai matoja mussutellen, se ei päästänyt pihahdustakaan. Myös sen lento oli pöllömäisen äänetöntä.
Käenpoika puolestaan oppi ilmeisesti luottamaan minuun, sillä se uskaltautui laskeutumaan maahan ruokailemaan vain noin neljän metrin päähän minusta, vaikka istuin täysin avoimella paikalla rinneportailla.
Oravanpojan kurja kohtalo
Tähän paratiisiin tunkeutui kuitenkin jo alkuvaiheessa käärme kissan muodossa. Ensimmäistä hiljaisen hiipijän tuhotyötä en pystynyt estämään, vaan se voitti minut nopeudessa ja viekkaudessa. Surmatyön kohteeksi ei joutunut kuitenkaan käki vaan aiemmin alkukesällä kerran pihassa näkemäni suloinen oravanpoikanen.
Olin lukemassa terassilla sanomalehteä, kun kuulin tutunoloisen tirskahduksen. En osannut yhdistää ääntä oravaan, koska pihassa ei ollut näkynyt yhtään tupsukorvaa yli kuukauteen. Seuraavassa hetkessä peli olikin jo menetetty, sillä ruusupuskien luota kuului sielun särkevä tuskankiljahdus.
Syöksyin nopeasti pystyyn sadatellen typeryyttäni, koska tiesin näkemättäkin, mistä oli kysymys: Oravanpoika roikkui hervottomana kiiluvasilmäisen saalistajan hampaissa. Seurauksena oli kiihkeä mutta samalla koominen takaa-ajo, jossa kissa loikki pakoon runneltu orava hampaissaan ja puolipukeinen luontokuvaaja läähätti sadatellen perässä. Sain kuin sainkin hätääntyneen kissan pudottamaan saaliinsa, mutta oravan kannalta apu valitettavasti tuli aivan liian myöhään.
Tapauksen järkyttämänä päätin tehdä kaikkeni, jottei oravan kylmä kohtalo koituisi myös nuoren käen osaksi.
Keräsin talvella puiden suojina käyttämäni katiskaverkon pätkät ja asettelin ne huolellisesti kaikkien niiden pensaiden ympärille, joiden suojista nuo vieraat kavalat katit voisivat loikata pahaa-aavistamattoman käenpojan niskaan.
Näin dramaattisten vaiheiden jälkeen siis valmistui todennäköisesti maailman ensimmäinen käkiaita.
Se, että käki loppujen lopuksi jätti pihani vahingoittumattomana, ei välttämättä ollut käkiaidan ansiota. Sainpahan kuitenkin nukkua yöni levollisempana.