Kuvia yhdeltä istumalta – Selostus siitä, kuinka erilaisia kuvia voi yhdeltä ainoalta kuvauspaikalta saada.

Kommentoi

Artikkelissa käsitellyt lajit ovat: kaakkuri, lummelampikorento, pikkuturkkilo, rantahämähäkki, sirolampikorento, sudenkorento ja telkkä.

Joillakin lukijoilla voi olla käsitys, että luontokuvaaja ryntäilee ympäri metsiä ja saloja etsien yhä uusia jännittävämpiä kuvauskohteita.

Joissakin tapauksissa tuossa mielikuvassa voi olla rahtusen tottakin. Itse olen kuitenkin yhdelle kuvauspaikalle juuttuvaa sorttia.

Tämä tarkoittaa sitä, että päivästä toiseen palaan lähes samoille jalanjäljille hakemaan yhä parempia kuvia samasta kohteesta. Kaiken lisäksi kuvaan hyvin usein ilman piilokojua.

Telkkä sukeltaa peilityynellä vedenpinnalla.

Telkkä sukeltaa peilityynellä vedenpinnalla.

Tällainen yhden paikan tekniikka vaatii tietenkin kärsivällisyyttä, mutta parhaimmillaan se antaa yllättäviä kuvia ja todella mielenkiintoisia luontokokemuksia. Tämänkertainen juttuni kertookin, mitä olen kokenut tänä kesänä istuessani liikahtamatta kuin puujumala useita iltoja lähes samalla paikalla saman kaakkurilammen partaalla.

Lähikuva. Kaakkuri peilityynellä vedenpinnalla.

Kaakkuri peilityynellä vedenpinnalla.

Rauhotettuja korentoja

Parisen viikkoa sitten huomioni kiinnitti oudosti käyttäytyvä sudenkorento. Sudenkorentojen tapaan sillä näet oli tiukkarajainen reviiri, jota se vartioi herkeämättä syöksyen salamannopeasti karkottamaan kaikki tunkeilijat. Muista korennoista poiketen sen vartioima reviiri oli kuitenkin hyvin pieni, ja se laskeutui partiolentonsa jälkeen aina samaan asentoon samalle lumpeenlehdelle.

Lajia en tuossa yhteydessä kuitenkaan tunnistanut, koska en ollut siihen aiemmin reissuillani törmännyt. Sen mielenkiintoinen käytös sai minut kuitenkin tallentamaan lajin kamerani kennolle. Kotona minua sitten odottikin mukava yllätys. Määritysoppaan avulla laji paljastui melko harvinaiseksi lummelampikorennoksi, joka on rauhoitettu koko EU:n alueella!

Lummelampikorento lumpeenlehdellä.

Lummelampikorento lumpeenlehdellä.

Eikä siinä kaikki, kuukautta myöhemmin kuvasin paikalta samoin myös melko harvinaisen sirolampikorennon.

Sirolampikorento edestä.

Sirolampikorento edestä.

Turkkilon salamatkustajat

Muutama päivä edellisen jälkeen istumapaikkani ympärillä pöristeli kaksi tutunnäköistä oranssimustaraitaista kovakuoriaista, jotka tunnistin raadoilla eläviksi turkkiloiksi. Koska tunsin itseni vielä kovin eläväiseksi, toivoin syyn niiden ilmestymiseen olevan joku muu kuin kiinnostus minun maalliseen majaani.

Huolestuneena tulevasta kohtalostani haravoin katseellani lähiympäristöäni. Voitte arvata helpotukseni, kun huomasin rantaheinikossa rötköttävän kuolleen särjen. Kyllä helpotti kummasti oloa!

Pikkuturkkilo ja salamatkustajat.

Pikkuturkkilo ja salamatkustajat.

Tämänkin karmean seikkailun jälkeen minua odotti yllätys kotona tietokoneen näytöllä. Ainakin toisen turkkilon selässä oli kyytiläisinä joukko pieniä punkinnäköisiä otuksia. Liekö niiden tarkoituksena oli matkustaa isäntäeläimensä kyydissä yhdeltä ateriapaikalta toiselle? Pitänee jossain vaiheessa pyrkiä selvittämään arvoitus.

Rantahämähäkki vieressä

Mitä olisi kesäinen ilta lammen rannassa ilman kookasta rantahämähäkkiä. Tällä kertaa tämä hämähäkkiemme jättiläinen oli ottanut kodikseen aivan istuinpaikkani vieressä kasvavan pikkuruisen lepäntaimen. Sen lehdeltä se ilta toisensa jälkeen sitten epäilemättä ihmetteli minua aivan yhtä paljon kuin minä sitä.

Rantahämähäkki

Rantahämähäkki

Kaakkuri ja telkkä

Kaiken tuo siis koin ja näin, kun odotin mahdollisuutta saada kuvata kaakkureita. Tosin lammella asusteli kaakkuriperheen lisäksi myös yksinäinen nuori telkkä, joka selvästikin kaipasi seuraa ja tuli useana iltana hyvin lähelle. Sen tuttavallista käytöstä seuratessani väkisinkin mieleeni tuli pari vuotta aiempi romanssini toiseen nuoreen telkkään, josta olen aiemmin blogissani kertonut.

Nuori telkkä ja sen peilikuva.

Nuori telkkä ja sen peilikuva.

Kyyn koti selän takana

Kaikkein mielenkiintoisin naapureistani oli kuitenkin kyy, joka majaili vajaan kymmenen metrin päässä kuvauspaikastani. Mikäs sen somempaa kuin omistaa oma turvamies. Nyt näet saatoin istua täysin rauhallisin mielin asentopaikallani tietäessäni, ettei selän takaa pääsisi yllättämään mikään luontokuvaajia ravintonaan käyttävä metsänasukas.

Niin mieleenpainuvan kokemuksen seurustelu kyyn kanssa minulle tarjosi, että kirjoitin siitä aivan oman tarinan. Jos et ole sitä vielä lukenut, voit tehdä sen tästä.

P.s. Tämä blogi on muutettu versio v. 2009 julkaistusta artikkelista.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.