Koskikara kuohuvalla merellä ja muita pitkän valotusajan kokeilun tuloksia.
Eilisen tiedustelureissun innoittamana syöksyin tänään Konnekosken kiviselle rannalle , ja sijoittauduin lumipukuun piiloutuneena eilen huolella valitsemalleni kuvauspaikalle.
Kaiken lisäksi olin paikalla ajoissa, mikä yleensä on jokaiselle ranskankielentaitajalle lähes mahdottomuus.
Kaikki oli siis kunnossa, paitsi että karat eivät suostunet tulemaan kuvattaviksi, vaan istuivat ilkkuvan näköisinä kosken vastarannalla.
Vasta yli kahden tunnin odottelun jälkeen ne tulivat lähelleni, mutta siinä vaiheessa valon suunta ja ennen kaikkea määrä olivat muuttuneet siinä määrin, että minun oli joko lopetettava kuvaaminen tai keksittävä uusi kuvaussuunnitelma.
Onneksi mieleeni juolahti erään saksalaisen luontokuvaajan kokeilu käyttää koskikarakuvissa kohtuullisen pitkää valotusaikaa virtaavan veden muuttamiseksi elastiseksi.
Ei kun siis tuumasta toimeen, tietäen kuitenkin jo etukäteen, että kuvia olisi tapojeni vastaisesti otettava melko runsaasti ja suurin osa niistä tulisi näyttämään enemmän susilta kuin koskikaroilta.
Ongelman ydinhän oli siinä, että pääosan esittäjä, koskikara, tuskin malttaisi olla niin kauan täysin liikkumatta, että siitä saisi ns. karvantarkan kuvan. Toisaalta eipä sitä nyt vaadittaisikaan, koska kuvan kokonaisilme olisi tärkeämpi kuin sen yksityiskohdat.
Alla esimerkkejä kuvista käytettyine valotusaikoineen, jolloin voit itsekin nähdä, miten valotusajan muutos on vaikuttanut siihen, miltä virtaava vesi näyttää.
P.s. Kuvat ovat edelleen, kuten tapoihini kuuluu, rajaamattomia, jotta näkisit saman kuin minäkin.