Laulujoutsenia vastavaloon – Diasta digikuvaksi 1/3
Digikuvaus on tehnyt valokuvaamisesta helpon jokamiehentaiteen.
Ennen kuvaaminen oli vaikeampaa jo siitä syystä, että kuvan oikein valottaminen jo kuvanottohetkellä oli huomattavasti tärkeäpää kuin nyt.
Esim. diafilmille kuvattaessa ylivalottamista siten, että kuva ns. paloi puhki, oli varottava viimeiseen asti.
Kaikkein ylipääsemättömin este monelle kuvakärpäsen puremalle oli kuitenkin harrastuksen kalleus. Ei riittänyt, että laitteista maksoi paljon kahisevaa. Filmit, etenkin luontokuvaajien suosimat diafilmit, olivat kalliita.
Niinpä tilanteissa, joissa nyt voi tehdä kaiken varman päälle ja ottaa joskus jopa turhankin paljon kuvia laadun varmistamiseksi, ennen joutui kysymään itseltään, kuinka moneen kuvaan minulla on varaa.
Tämä tarkoitti, että kuvaajan oli pakko oppia lukemaan jo kuvaustilanne hutikutien välttämiseksi. Toisaalta epäonnistuneet kuvatkin oli mentävä huolella läpi ja mietittävä, mikä meni pieleen. Jos näin ei tehnyt, se kasvatti vain epäonnistuneiden kuvien määrää ja kustannuksia entuudestaan.
Toisaalta ne kerrat, jolloin saattoi kuvasta päätellä nähneensä ja tehneensä asiat oikein kuvaushetkellä, antoivat sellaisen mielihyvän tunteen, jota harvemmin tavoittaa digiaikana.
Molemmat tämän blogin kuvat tuottivat aikoinaan minulle suurta mielihyvää. Ne on otettu diafilmille ja skannattu myöhemmin jossain vaiheessa digimuotoon.