Jänikseni jäähyväiset?
En ole nähnyt metsäjänistäni nyt viikkoon, vaikka olen käynyt treffipaikallamme uskollisesti lähes joka ilta. Kerran paikalla oli yksinäinen rusakko, mutta sen näkeminen ei ilahduttanut ikävöivää sydäntäni lainkaan. Valitettavasti menetettyä hyvää ystävääni ei mikään julkisuudenkipeä rusakko kyllä korvaa.
Viimeisen kerran näin oman pupuni 29.8, jolloin sitä myös kuvasin. Edellinen ilta on kuitenkin se ilta, joka jää mieleeni ikuisiksi ajoiksi, sillä tuolloin jänikseni voitti hetkeksi pelkonsa kuvakoniani kohtaan ja se tuli ruokailemaan aivan uskollisen palvelijani kyljen viereen.
Tilanne oli kohdaltani todella tragikoominen, koska en juuri uskaltanut edes hengittää pelätessäni säikyttäväni aran ystäväni. Sen verran kuitenkin uskalsin liikkua, että sain käännettyä vaivihkaa toisen kamerani kohti ruokailevaa pupuani. Jos oli tilanne koominen, niin myös ottamani kuva on mielestäni hauska. Siinä näet varsinainen supersuuri työkaluni sojottaa kuin uhkaava ase minua arasti ihmettelevää ystävääni.
Jos et kuvasta löydä ystävääni, katso tarkemmin. Kyllä se siellä on lähes suuren kuvatykkini osittamassa suunnassa. Mutta ei hätää jos et hoksannut pikku ystävääni. Otin näet toisenkin kuvan, josta pupuni erottuu toivottvasti paremmin.
P.s. Aion edelleen käydä etsimässä jänisystävääni. Toivottavasti kohtaan sen vielä joskus uudestaan. “True love never dies.”