Hetkiä kalatiiranpoikasen elämässä – Hellyttävä tarina yhden linnunpoikasen päivästä.
Tämä tarina on minusta ja äidistäni. Tosin meitä koko ajan toljottava Olli ei kyllä tiedä kumpi emoistani on äiti ja kumpi isä. Enkä minä ainakaan aio sitä hänelle kertoa. Mitäs on niin tyhmä.Tässä kuvassa minä poseeraan äitini kanssa laskevan auringon kilossa. Kyllä minä olen söpö, enkös olekin.

Kalatiiraperhe iltavaloissa.
Tässä kuvassa taas isäni tuo minulle evästä. Ja oli jo aikakin, sillä minulla oli kiljuva nälkä.

Päivän kalaruoka on tuoretta särkeä. Nam!
Tukevan aterian jälkeen on sitten mukava suorittaa ensimmäiset lentoharjoitukset. Tosin lentoon en minä vielä pääse, mutta siivet kyllä viuhtovat todella tomerasti. Katsokaa vaikka!

Katsokaapa, kuinka minä melkein lennän!
Joskus lentoharjoitukset vievät minut niin kauas emoni luota, että itsekin pelästyn. Silloin ei ole parempaa paikkaa maailmassa kuin ikioman äidin lämpöinen syli.

Naurattaa kun on niin mukavaa!
Äskeinen lentoharjoitus muuten meni niin hyvin, että äitikin on ylpeä minusta. Eikä mikään tunnu mukavammalta kuin oman äidin rohkaisu. Kiitos äiti!

Kyllä minä äiti Sinua rakastan!
Oho, tulipa taas nälkä. Isäää! Minulla on huutava nälkä! Voisin syödä vaikka kokonaisen tonnikalan tai ainakin kilohailin.

Iskä! Ruokaa pöytään ja sassiin.
Uskoihan se isä lopulta, että kasvava lapsi tarvitsee paljon ruokaa. Tuonne se metsän taakse taas lennähti. Odottaessani taidan ottaa nokoset. Ihan vaan pikku tirsat emon pyrstön varjossa.
Mutta hei, ei minua nukutakaan! Nukkumattia odottaessani voisin laulaa teille vaikka lempilauluni ”Pekka Naakka lensi kuuhun saakka”.

Kukkuu! Täällä minä olen.

Kyllä minä vielä jaksan valv …..
Hahaa, menittepäs lankaan! Hyvää yötä, minä lähden kyllä nyt Höyhensaarille.
z z z z Z Z Z Z Z Z !
t. Olli