Elsa soitti! – Ja mitä siitä seurasi. Tarina kottaraisista talven kynsissä.

Kottarainen lähikuvassa.

Näihin aikoihin keskellä talvea vuonna 2004 sain soiton, joka tuollon innoitti kirjoittamaan palstalleni seuraavan osin fiktiivisen tarinan.

Elsa soitti! – Ja mitä siitä seurasi.

Kollegani Elsa soitti torstaina hengästyneenä. ”Et Olli ikinä arvaa, mitä pihapuussani istua nököttää.” En ehtinyt edes rykäistä, kun jo kuulin vastauksen.

” Kaksi kottaraista! Kuvittele, keskellä talvea. Eivätkä varmasti ole mustarastaita, sillä näillä ei ole keltaista nokkaa eikä keltaista silmänympärysrengasta. Lisäksi ne ovat aivan pilkullisia. Soitin, koska ajattelin, että voisit ehkä haluta kuvata ne.”

Tässä vaiheessa ääneeni lipsahti tahattomasti teräksenkylmä nuotti. Parhaalla virkamiesäänelläni tokaisin: ” Toki asia kiinnostaa, mutta valitettavasti minun pitää tehdä työpäivä loppuun. Tulen, kun ehdin.”

En tosiaankaan  tarkoittanut olla epäystävällinen. Minua vain yksinkertaisesti kenkutti mahdollisesti menettämäni harvinainen tilaisuus kuvata kottaraisia keskellä talvea. Olin jo näet ehtinyt näkemään sieluni silmin kuvan tuulessa ja tuiskussa värjöttelevistä kesälinnuista. Varsinainen luontokuvaajan herkkupala. Eikä minulla ressukalla ollut mitään mahdollisuutta päästä niitä ikuistamaan.

Kuva: Kottarainen tuulessa ja lumituiskussa.

Arvatkaapa harmittiko? Olisi siinä hapantunut kenen tahansa maidot.

Työpäivän jälkeen käänsin vankkurini keulan kohti Suonenjoen Pappilanpeltoa. En todellakaan aikonut menettää tätä tilaisuutta. Maksoi mitä maksoi, mutta unelman perään oli jälleen lähdettävä. Näissä ajatuksissa tulin Elsan pihaan, mutta paikka osoittautui autioksi. Ei kottaraisen kottaraista, vaikka odottelin vajaan tunnin piilokojua markkeeraavassa autossani.

Pettyneenä jouduin lähtemään kotimatkalle. Jälleen kerran oli yksi Murphyn laeista toteutunut. Olisikohan hän voinut olla luontokuvaaja? Olin jo lähes kotipihassa, kun Elsa soitti uudelleen. ”Nyt ne kottaraiset ovat taas täällä.”

Tuskin olin sanonut, etten millään jaksa palata, kun jo käänsin kotteroni kurssin kohti kottaraispihaa. Ja toden totta, siellähän ne olivat, sulat pörhöllään olon kurjuutta ihmetellen. Vaan yksi tärkeä elementti puuttui, riittävää valoa kunnon kuvaamiselle ei ollut.

kuva: Kottarainen etsii talvella ruokaa lumisateessa.

Lintujen olemassaolon varmistuminen johti kuitenkin operaatiokottaraisen jatkumiseen. Lintujen lentosuunnan perustella palasin seuraavana päivänä etsimään pariskuntaa kahdesti ja löysinkin ne uutteran etsiskelyn ja ennen kaikkea kärsivällisen odottelun jälkeen. Itse asiassa paikansin niiden vakituisen ruokailupaikan viereisen maatilan alueelta. Nyt valoakin oli jo kohtuullisesti.

kuva: Kaksi kottaraista lämmittelee vierekkäin talvella.

Lauantaina vietin lintujen seurassa useamman tunnin. Tai paremminkin minä olin siellä itsekseni noin neljä tuntia, josta ajasta kottaraiset sulostuttivat seuraani ehkä vain vartin verran. Nytkään valaistusolosuhteet eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta sallivat kuitenkin kuvauksen. Mutkaton homma ei silti ollut, sillä paikalla hyörivät harakat tekivät työni vaikeaksi. Nuo siivekkäät pikku terroristit pyrkivät nimittäin alinomaa ajamaan kottaraiset pois omanaan pitämältään apajalta.

Kuva: Peloton kottarainen ruokailee kuvakonin vierellä.

Myöhemmin tunsin erinomaisen suurta mielihyvää huomatessani, kuinka nuo kaksi kottaraista eivät olleet älykkyydeltään yhtään näitä lintumaailman neropatteja tyhmempiä. Ne näet oppivat hämmästyttävän nopeasti käyttämään hyväkseen sitä, etteivät harakat uskaltautuneet lähelle uskollista moottorikäyttöistä palvelijaani. Näinpä ne saattoivat ruokailla kaikessa rauhassa minun vaatimattoman persooni tarjoamassa väliaikaisessa suojassa.

Sunnuntaina ehdin lumitöiden välissä vain piipahtaa paikalla. Sakean lumituprakan keskeltä en kuitenkaan lintuja onnistunut löytämään. Uskon silti, että pariskunta voi hyvin ja jaksaa sinnitellä vielä ne muutamat viikot, jotka erottavat meidät keväästä. Ovathan ne jo tähänkin asti selvinneet monista kylmän talvemme tarjoamista koettelemuksista.

Virallinen tuoteseloste:  Ensimmäistä kuvaa lukuunottamatta linnut on kuvattu tarinan tapahtumahetkellä.

Katso myös nämä:

Pakkaspäivän yllätys – kottarainen jouluvieraana lintulaudalla. Kottaraisen pesäkololla Surukuusi heijastaa tämänhetkistä mielialaani. Valon lapsi Suomalaista metsästyksen metsäkaurislogiikkaa Peukaloinen todisti taistelua erämaassa – Jättiläispuupistiäinen ja muurahainen hirmuisessa kamppailussa Varpuspöllö ja Suden hetki. Eläimellistä menoa saunassa – Luontopakina – Arkiston Helmi, v. 2005. Värikäs maailmani vaaleapunaisesta kissasta järripeippoon. Västäräkki satumaassa – Erään kuvaustilanteen herättämiä tunnelmia. Kuukkeli pihassa – Totta vai taikaa? – Arkiston helmi vuodelta 2008. Talvipäivän lastuja Konnekoskella – Pakina vuodelta 2004.