Pidemmittä puheitta, nyt nähtävä pääsiäispupuvideo on tämän vuoden “virallinen” pääsiäisvideoni. Videolla yksi pihassani käyneistä rusakoista kohtaa siellä sitä jo malttamattomana odottavan valkean leikkijäniksen. HYVÄÄ JA HAUSKAA PÄÄSIÄISTÄ 2020!
Oheinen video kertoo kaiken tarvittavan pari viikkoa sitten pihassani näkemästäni eläimestä, joten en avaa sanallista arkkuani sen enempää asian suhteen. Huom! Niin video kuin siinä kuultavat äänetkin ovat pihassani taltioituja.
P.s. Suurpetoja pihassani, osa 1 sisältää puolestaan täysin vakavamielisen videon, jossa seuraan naapurini pihassa vierailleen ilveksen jälkiä ja yllätyn siitä, mitä jäljet lopulta paljastavat.
Reilu kuukausi sitten sain naapuriltani ilmoituksen hänen pihassaan yöllä käyneestä ilveksestä. Itse eläintä hän ei ollut kuitenkaan nähnyt, ainoastaan sen lumeen jättämät jäljet. Mikä mielenkiintoisinta minun kannaltani, hän kertoi lumijälkien perusteella eläimen suunnistaneen suoraan kohti minun pihaani.
No, pakkohan asia oli käydä omakohtaisesti tarkistamassa, jolloin selvisi, että ei asia pitänyt ihan “sentilleen” paikkaansa. Ilves oli oli nimittäin kääntynyt aivan tonttini rajalla ja jatkanut matkaansa kohti vieressä olevaa pientä rauhoitettua suota. (alla olevan kuvan kuvauspaikka kartalla)
Ilveksen jälki lumessa takapihani rajalla.
Tasan kuukausi (6.5. 2018) sitten huomioni kiinnitti kolme lähekkäin keväisellä suopellolla ruokailevaa mutta hyvin erinäköistä jänistä. Erikoinen näky sai minut pohtimaan syytä niiden turkkien erilaisuuteen ja millainen yhden niistä – vielä lähes täysin valkoista talviturkkia kantava yksilö – tulevaisuus ehkä olisi:
Ihmisen toiminnallaan käynnistämä Ilmastonmuutos ei ole tasapuolinen vaikutuksiltaan niin meille ihmisille kuin eläimillekään. Aivan kuten meidän ihmisten keskuudessa, myös eläinten joukossa on tässä suhteessa niin häviäjiä kuin hyötyjiäkin. Tosin niiden, jotka ovat ilmaston lämpenemisessä voiton puolella, ilo voi jäädä hyvin lyhytaikaiseksi.
Valitettavasti aivan liian monet meistä eivät edelleenkään ota vakavasti ilmastonmuutoksen aiheuttamia muutoksia luonnossa. Tähän on moniakin syitä, joihin en mene sen syvemmälle. On kuitenkin ilmeistä, että yksi vaikuttava syy ihmisten huolettomuuteen ilmastonmuutoksen suhteen on siinä, etteivät sen aiheuttamat muutokset eläin- tai eliökunnassa ole useinkaan helposti ja omin silmin nähtävissä, vaan asian ymmärtäminen vaatisi edes jonkinasteista tietämystä eri lajien kantojen koon muutoksista ja niihin vaikuttavista syistä . Tämä taas on joidenkin mielestä joko tylsää, tosiasioita väristelevää tilastotiedettä tai pelkkää tiedemiesten harhaanjohtavaa jargonia. (more…)
Siilit ovat suurimman osan aikaa hyvin rauhallisia, mukavia otuksia, mutta ruokarauha näyttäisi olevan niillekin melko pyhä asia. Ainakin päätellen siitä, mitä siilien keskuudessa suositulla suonenjokelaisella siilien ruokintapaikalla on iltaisin usein saatu nähdä.
Pihassa on kevään ja alkukesän kuluessa nimittäin ruokaillut parhaimmillaan jopa yksitoista söpöä siiliä. Tällöin yhteenotoilta ei aina ole voitu välttyä, vaikka näille nälkäisille ja toivotuille vieraille on ollut lähes kaikille ollut tarjolla oma ruokakuppinsa.
Onneksi mitään kovin vakavia yhteenottoja ei ole pihassa sattunut, sillä siilit ovat useimmiten noudattaneet japanilaisen sumopainin sääntöjä: Voittaja on se, joka saa työnnettyä vastustajansa ulos painimatolta. Tämän jälkeen tuo onnellinen voittaja saa sitten ainakin jonkin aikaa nauttia ruokansa rauhassa.
Kovin usein ei minulla olekaan ollut mahdollisuus kuvata siilejä pidemmän aikaa. Edellisestä kerrasta, jolloin kuvasin siilien soidinmenot alusta loppuun, on jo vierähtänyt peräti neljä vuotta. Tuolloin julkaisemani videon siilien hauskoista parittelumenoista näet halutessasi tästä linkistä.
Kun kesällä 2010 vietin lukemattomia iltoja metsäjäniksen seurassa, ajattelin, etten voisi enää koskaan saavuttaa vastaavaa luottamukseen perustuvaa suhdetta tähän luonnostaan hyvin arkaan eläimeen.
En ole kuitenkaan ole enää yhtä vakuuttunut ennustukseni pitävyydestä, sillä olen nyt tavannut saman metsäjäniksen neljänä iltana, joista kolmena olen onnistunut jopa kuvaamaan sitä. Parin viime viikon aikana en ole sitä kuitenkaan tavannut, mutta en ole tilanteesta pettynyt, sillä olisi lähes lottovoittoon verrattava saavutus voittaa sen luottamus samassa määrin kuin kesällä 2010.
Toisaalta voihan sama kuvio kuin silloinkin jälleen toistua: Kohtasin jäniksen ensimmäisen kerran toukokuussa, jolloin onnistuin kuvaamaan sitä vain kerran. Polkumme kuitenkin kohtasivat uudelleen loppukesällä, jolloin kuvasin sitä lähes 20 iltana. (Koko tarina on luettavissa Suomen Luonnon elokuun 6/2011 numerosta)
Jänissuhteeni juuret juontavat lapsuuteeni
Jänis on suomalaisista eläimistä se, johon minulla on aina ollut vahvimmat tunnesiteet. Juuret lähes lapsenomaiseen kiintymykseeni eläimeen ovat lapsuudessani, josta parhaimman osan vietin 50-luvulla Kuhmossa. Isäni oli tuolloin alipalkattu rajavartioupseeri, jonka oli pakko niin metsästää kuin kalastaa ahkerasti ruokkiakseen kuusihenkisen perheensä. Niinpä ei ollut lainkaan harvinaista, että ikkunamme ulkopuolella roikkui talvella useita valkoturkkisia pitkäkorvia. Ei siis ihme, että jänis nousi myöhemmin symboloimaan minulle onnellista lapsuutta. Etenkin sitä osaa lapsuudestani, jolloin ruokaa oli yllin kyllin. Sillä niin ei aina todellakaan ollut.
Kohtasin videolla näkyvän naalin aivan sattumalta ollessani matkalla kuvaamaan lintuja Rautalammin Rastunsuolle. Kyse oli todellakin pelkästä sattumasta, vaikka olin saanut päivää aikaisemmin lukijaltani puhelinsoiton hänen näkemästään oudosta valkeasta ketusta. Naali nimittäin sananmukaisesti jolkutteli vastaani tien laidassa. Se ei edes juurikaan hätkähtänyt autoani ohittaessani sen silmät hämmästyksestä ympyriäisinä.
Kauan en kuitenkaan erikoista ilmestystä ihmetellyt, vaan käänsin nopeasti kuvakonini juoksusuunnan takaisin kohti mansikkakaupunkia. Tästä ei naali sen sijaan lainkaan tykännyt, vaan poistui tieltä kadoten puolijuoksua läheiseen metsään.
En tilanteen saamasta käänteestä kuitenkaan masentunut, vaan ikuisena optimistina ajoin seuraavaan pienen tien liittymään ja jäin odottamaan. Ja odotin. Ja odotin….
Eikä vartominen ei ollutkaan turhaa, sillä vain reilun puolen tunnin kuluttua eläin ilmestyi tien päässä olevan talon pihaan, jossa onnistuin sen sitten lopulta kuvaamaan. (more…)
Tänä syksynä minulla on ollut suuri ilo peräti kaksi kertaa seurata metsäkauriiden toisilleen antamia hellyydenosoituksia. Ensimmäisellä kerralla, jolloin kaikki tapahtui kauniin lumisateen keskellä, kohtaus kesti vain pari minuuttia.
Neljä päivää myöhemmin sain sitten todistaa kahden toisen metsäkauriin hempeää hetkeä. Tällä kertaa niiden rakkaudenosoitukset kestivät lähes keskeytymättä kymmenisen minuuttia. Eivätkä ne tuon herkän heteken aikana juuri näyttäneet suuresti välittävän viidestä muusta aivan niiden lähellä olleesta kauriista.
Voin vain kuvitella, miltä noista kahdesta metsäkauriista tuossa tilanteessa tuntui. Joka tapauksessa minua niiden käytöksen seuraaminen ei ainakaan jättänyt kylmäksi. Itse asiassa minun täytyy rehellisesti myöntää, että olen harvoin, jos koskaan, lähtenyt kuvauspaikalta yhtä iloisin mielin.
Toivottavasti Sinäkin saat jakaa edes osan tuolloin kokemistani tunteista tämän jouluvideoni välityksellä.
Kovin eivät ole viime aikoina kuvauskiireet vaivanneet, mistä kiitos suurimmalta osin lankeaa kurjille kuvaussäille. Ei ole aurinko paistanut, eikä kuu kumottanut. Päivisin on ollut yleensä niin pimeän harmaata, ettei ole tarvinnut miettiä ainakaan minkään lintujen kuvaamista. Niinpä olenkin yrittänyt keskittyä lähinnä metsäkauriiden kuvaamiseen, sillä niiden verkkaista liikehdintää on ollut mahdollista koettaa kuvata vähemmässäkin valossa.
Kovin suuresta kuvausjuhlasta en silti ole päässyt kauriidenkaan kanssa nauttimaan, sillä useimpina päivinä en ole onnistunut näkemään niistä vilahdustakaan. Onneksi muutamana päivänä on kuitenkin kertynyt sen verran kuvamateriaalia, ettei motivaationi ole kokonaan hävinnyt.
Mukava oli myös päästä kirjaamaan historiankirjoihin oma kaurisennätykseni eli yhdeksän kaurista samalla peltoaukealla samanaikaisesti. Mikä parasta yksi niistä oli melkoisen komeat sarvet itselleen kasvattanut pukki. Valitettavasti vain tämä uroskauris oli sen verran ujoa sorttia, ettei sen kuvaamisesta tullut juuri mitään. Lyhyen videonpätkän onnistuin lopulta kuitenkin siitä todisteeksi saamaan.
Metsäkauriiden kuvaaminen on toistaiseksi ollut muuten yllättävän tylsää puuhaa, sillä useimpina hetkinä ne eivät tee juuri mitään. Korkeintaan lonksuttavat leukojaan ruokaan jauhaessaan. Kaiken lisäksi ne silloin usein rötköttävät uneliaan näköisinä mahallaan lumihangessa. Yritä siinä sitten kuvata.
Toisaalta lopulta liikkeelle lähtiessään ne toimivat niin nopeasti ja yllättäen, etten ole noissa tilanteissa saanut kuvattua kuin niiden valkoisina hohtavia peräpeilejä. No toivossa on hyvä elää, kyllä se vielä joskus onnistuu.
Muutama päivä sitten kuulin, että eräällä peltoaukealla, jolla olin muutaman kerran aiempina vuosina onnistunut kuvaamaan metsäkauriita, oli nyt jälleen nähty metsäkauriita. Kertojan mukaan ne eivät olleet myöskään pelänneet pellon laidalla kulkevan tien liikennettä.
Sinne siis. Tänään sitten sain lopulta aikaiseksi lähteä paikalle, ja toden totta, pellolla oli nytkin ruokailemassa kolme kaunista kaurista. Eivätkä ne todellakaan tuntuneet välittävän autostani tuon taivaallista. Niinpä seurasin niiden elämää – hyvin yksitoikkoista sellaista – aitiopaikalta parin tunnin ajan.
Lähtiessäni paikalta valon vähennettyä metsäkauriit jäivät jatkamaan rauhallisina ruokailuaan. Seikkailu ei kuitenkaan loppunut tähän. (more…)