Kesällä 2021 Suomessa havaittiin ennätyksellisen paljon idästä tänne tulleita sinipyrstöjä (Tarsiger cyanurus). Aiemmin tätä meillä harvinaista lajia oli tavattu pääasiassa itärajan lähellä, mutta nyt niitä havaittiin huomattavasti lännempänäkin. Jopa nykyisessä kotikunnassani Suonenjoella, jossa sinipyrstöjä löydettiin kahdelta eri paikalta.
Näistä toinen – oma löytöni – oli toisen kalenterivuoden nuori koiras, jonka ulkonäkö muistutti naaraslintua, kuten sen ikäisen linnun tuleekin.
Sinipyrstö, vuoden vanhan koiraslinnun ja naaraan tärkeimmät tuntomerkit,
Pyrstö ja yläperä päältä siniset, kyljissä kellanoranssit läikät, rinta ja poski harmaat, , kurkku ja silmärengas valkeat.(more…)
Kuukkelin koulutus – sarjan kymmenentenä kuvauspäivänä, neljä päivää edellisten kuvausten jälkeen, siirryn metsän keskelle tavoitteenani saada kuukkeli lentämään hatulleni ja pysymään siellä lähtiessäni liikkeelle.
Valitettavasti tämä ei tuolloin onnistu, enkä saa enää myöhemmin uutta mahdollisuutta yrittää tavoitteen toteuttamista. Käyn paikalla useita kertoja ennen kuin lumi lopulta estää sinne pääsyn, mutta en näe kuukkeliani.
Olen nyt keväällä käynyt paikalla jo kerran, mutta en nähnyt kuukkeliani sen tunnin aikana, jonka siellä sitä odottelin.
Kuukkelin viimeiseksi jäänyt kuvauspäivä 22.1. oli hyvin hämärä. Niinpä kuukkelin lopulta ilmestyessä paikalle valon määrä oli jo niin vähäinen, että jouduin melko voimakkaasti alivalottamaan otokset ja luottamaan siihen, että voisin editointivaiheessa parantaa riittävästi niiden kuvanlaatua.
Tällä kertaa kuvauksissa sattui myös vakavampi tekninen töppäys, eli unohdin kytkeä suuntamikrofonin päälle. Niinpä jouduin itse loihtimaan videolle äänet käyttäen kuitenkin taustatuulta lukuun ottamatta tämän Kuukkelin koulutus –sarjan aikana kertynyttä äänimateriaalia.
P.s. Kuvauksissa olen jo vuosia noudattanut tunnetulta kuukkelien kuvaaja Hannu Siitoselta aikanaan saamaani erinomaista neuvoa: Tarjoa kuukkeleille ruokaa vain ja ainoastaan silloin, kun olet itse paikalla. Poistuessasi kuvauspaikalta älä jätä sinne mitään syötävää. Näin varmistat sen, etteivät kuukkelit oleskele siellä jatkuvasti ja joudu sen takia petolintujen huomion kohteeksi ja lopulta niiden ruokalistalle.
Kuukkelin koulutus – sarjan yhdeksäntenä kuvauspäivänä, neljä päivää edellisten kuvausten jälkeen, jatkan kuvauksia samalla paikalla, mutta nyt loikoilen maassa ja yritän saada kuukkelini rohkaistumaan edelleen ja noutamaan ruokaa kädestäni. Sää on kylmentynyt entisestään, mikä näkyy hyvin runsaasta vaatetuksestani aivan videon alussa.
Kuvausolosuhteet – etenkin valon osalta – olivat heikentyneet entisestään, mutta mitään suurempia ongelmia ei ollut. Tosin kuukkeli itse ei viihtynyt kovin kauaa kuvattavana. Liekö sää ollut syynä siihenkin.
Kuukkelin koulutus – sarjan kahdeksantena kuvauspäivänä, kolme päivää edellisten kuvausten jälkeen, vaihdan jälleen kuvausympäristöä ja -tilannetta. Tällä kertaa istun odottamassa kuukkeliani vanhassa telttatuolissa kuusimetsän laidassa noin parinsadan metrin päässä alkuperäisestä kuvauspaikasta.
Nyt uuden kuvauspaikan varjoisuus ja päivän pimeys kuitenkin vaikeuttavat merkittävästi kuvaamista. Lisäksi joudun odottamaan kuukkelini ilmestymistä normaalia kauemmin, minkä takia kuvausaika jää valon vähyyden takia hyvin lyhyeksi.
Sarja jatkuu.
P.s. Kuvauksissa olen jo vuosia noudattanut tunnetulta kuukkelien kuvaaja Hannu Siitoselta aikanaan saamaani erinomaista neuvoa: Tarjoa kuukkeleille ruokaa vain ja ainoastaan silloin, kun olet itse paikalla. Poistuessasi kuvauspaikalta älä jätä sinne mitään syötävää. Näin varmistat sen, etteivät kuukkelit oleskele siellä jatkuvasti ja joudu sen takia petolintujen huomion kohteeksi ja lopulta niiden ruokalistalle.
Kuukkelin koulutus –sarjan seitsemäntenä kuvauspäivänä, vain päivä edellisten kuvausten jälkeen, vaihdan kuvaukset uuteen avoimempaan ympäristöön. Siellä lähin kuukkelille turvaa tuova puu on noin viiden metrin päässä. Uutta on myös se, että nyt pyrin kuvaustilanteessa liikkumaan ainakin vähän. Kaikissa edellisissä osissahan yritin olla mahdollisimman liikkumaton kuukkelin pelkojen poistamiseksi. Lisäksi kaikki tapahtui samalla erittäin pienellä, vain noin yhden neliömetrin kokoisella alueella.
Kuukkelilleni tämänkertaiseen sille täysin uuteen tilanteeseen sopeutuminen tuottaa aluksi selvästikin vaikeuksia. Lopulta kärsivällisyyteni – kuten toivottavasti katsojankin – saa ruhtinaallisen palkinnon, sillä kuvaustilanteita kertyy kaiken kaikkiaan yhteensä parikymmentä.
Tässä Kuukkelin koulutus –sarjan kolmannessa osassa näytän, mitä tapahtuu kun kaksi päivää edellisten kuvausten jälkeen palaan kuukkelimetsääni jatkamaan kuukkelini kuvaamista. . Videolla lainaan lyhyesti myös Ilmari Kiantoa, mikä sopii aiheeseen mielestäni oikein hyvin, sillä kaikki tähänastiset kuvaukset on tehty honkien keskellä, Lisäksi taustalla kuuluu usein Kiannon Nälkämaan laulussa mainittua ”korpeimme kuiskintaa”.
Jatkan videolla aluksi siitä , mihin edellisellä kerralla olen jäänyt ja pyrin kärsivällisesti edelleen kasvattamaan kuukkelini luottamusta minuun ja saamaan se hyväksymään minut entistäkin lähemmäksi itseään.
Jos näin todella tapahtuu, yritän heti seuraavana päivä kokeilla uudestaan, onnistuisinko saamaan kuukkelin ruokailemaan päässäni olevan lierihatun päällä.
Totuus siitä, palkitaanko kärsivällisyyteni lopulta vai epäonnistuuko suunnitelmani jälleen, paljastuu videolta.
Huom! Video on totuudenmukainen dokumentti kuukkelimetsän tapahtumista, jotka tapahtuivat sellaisina ja siinä järjestyksessä, kuin ne videolla nähdään.
P.s. Kieli-ihmisenä minua suuresti nolottaa kuvaustilanteen jännittävyydestä johtuneet muutamat suustani päässeet ”omaperäiset” sanat.
Tällä videolla näytän, kuinka kuukkelini koulutus jatkui neljänä kuvauspäivänä seuraavan noin 1½ viikon aikana. Olisin käynyt toki kuvaamassa kuukkeliani useamminkin, kun kerran olin päässyt jo hyvään alkuun, mutta välillä sää oli esteenä ja välillä taas kuukkelini ei syystä tai toisesta ollut paikalla.
Videon alussa eli kuvausten toisen kuvauspäivän aluksi asetan kelonoksalle lierihatun, jonka päällä on kuukkelille hyvin tuttua ruokaa. Tarkoitukseni on houkutella kuukkeli hatun päälle ja saada se tottumaan hatulla ruokailemiseen.
Päivän seuraavana tavoitteenani onkin sitten laittaa lierihattu omaan päähäni ja katsoa uskaltaako kuukkeli jatkaa edelleen ruokailua hatun päällä.
Valitettavasti tämä osoittautuu kuitenkin nopeasti virheliikkeeksi. Kuukkelini ei ole selvästikään yhtä innostunut uudesta ideastani kuin minä itse.
Tämän vuoksi kolmantena kuvauspäivänä päätän pelata varman päälle ja luopua toistaiseksi yrityksestä saada kuukkeli ruokailemaan pääni päällä. Niinpä palaan aivan alkuun ja rohkaisen kuukkeliani hakemaan ruokaa pelkältä kelonoksalta ilman hattua.
Neljäntenä kuvauspäivänä jatkan sitten kuukkelin totuttamista sekä minun läheisyyteeni että lierihatulla ruokailuun.
Sarja jatkuu.
P.s. Kuvauksissa olen jo vuosia noudattanut tunnetulta kuukkelien kuvaaja Hannu Siitoselta aikanaan saamaani erinomaista neuvoa: Tarjoa kuukkeleille ruokaa vain ja ainoastaan silloin, kun olet itse paikalla. Poistuessasi kuvauspaikalta älä jätä sinne mitään syötävää. Näin varmistat sen, etteivät kuukkelit oleskele siellä jatkuvasti ja joudu sen takia petolintujen huomion kohteeksi ja lopulta niiden ruokalistalle.
Suunnistin viime loppusyksynä jälleen kerran tuttuun kuukkelimetsääni Suonenjoella. Etukäteen en tiennyt mitä odottaa, mutta pettymykseni oli silti suuri, kun paljastui, että kuukkeleita oli edellisen talven neljän sijasta enää yksi. Suruani kasvatti tieto siitä, että tämä suonenjokelainen pysyvä kuukkeliesiintymä on tiettävästi ollut Suomessa hyvin eteläinen pesimäreviiri.
Alun perin minulla ei ollut mitään erityissuunnitelmaa tämän yksinäisen kuukkelin kuvaamiseksi, mutta sen luottavaisuus minua kohtaan antoi minulle lähes heti idean yrittää saada se voittamaan loputkin pelkonsa ja tulemaan mahdollisimman lähelle minua.
Se, miten onnistuin tässä ja millaisiin kokeiluihin useamman kuvausviikon aikana lopulta päädyin selviää tällä ja myöhemmin julkaistavilla videoilla.
P.s. Kuvauksissa olen jo vuosia noudattanut tunnetulta kuukkelien kuvaaja Hannu Siitoselta aikanaan saamaani erinomaista neuvoa: Tarjoa kuukkeleille ruokaa vain ja ainoastaan silloin, kun olet itse paikalla. Poistuessasi kuvauspaikalta älä jätä sinne mitään syötävää. Näin varmistat sen, etteivät kuukkelit oleskele siellä jatkuvasti ja joudu sen takia petolintujen huomion kohteeksi ja lopulta niiden ruokalistalle.
Viime touko- ja kesäkuussa sain todistaa erään harakan todella poikkeuksellista käytöstä. Se hautoi kiviä, joita se syystä tai toisesta piti omina muninaan. Kaiken lisäksi tämä suonenjokelaisen omakotitalon pihaharakka yritti kivien hautomista kahteen eri otteeseen. Erikoinen oli myös harakan pesä, sillä se ei ollut puuhun tai pensaaseen taidokkaasti risuista rakennettu katettu pesä, vaan pihanurmikolla ollut matala painauma, jonka pohjalla oli kiviä.
Ensimmäisen toukokuun puolivälissä aloittamansa hautomisurakan harakka joutui kuitenkin keskeyttämään sään ensin viilennettyä ja muututtua hyvin sateiseksi. Tällöin sen aivan piharakennuksen seinustan lähellä olevan pesän peitti vesi, ja harakan oli pakko hylätä pesänsä. Tämä olikin järkevää, sillä myöhemmin maahan satoi kaiken lisäksi muutaman sentin lumikerros. Videolla tästä todisteena kalalokki, joka jatkoi hautomistaan lumen keskellä vain parin kilometrin päässä videon harakan pesästä.
Ensimmäisen haudonnan keskeytymisestä ei sisukas harakka kuitenkaan lannistunut, vaan aloitti täysin yllättäen uuden hautomisyrityksen kesäkuussa pari viikkoa myöhemmin. Samalla paikalla, samoilla kivillä kuin aiemmallakin kerralla. Vaikka tällä kertaa kylmyys ja sade eivät enää haitanneet sen yritystä, ongelmaton se ei silti nytkään ollut. Päinvastoin. Nyt harakka joutui hautomaan ilman minkäänlaista suojaa polttavalta auringonpaahteelta.
Kaiken lisäksi ilman kumppaninsa tärkeää apua. Harakoillahan vain naaras hautoo, kun taas koiras huolehtii sen ruokahuollosta haudonnan aikana. Koiraan olikin nähty käyvän hautojan luona ensimmäisen haudonnan aikana toukokuussa, mutta nyt paljastui aika nopeasti, että ”emo” ilmeisesti joutui hautomaan kiviään ilman ruokaa tai edes mahdollisuutta käydä nopeasti nauttimassa juotavaa.
Niin mielenkiintoista kuin olisi ollut seurata tätä erikoista tapahtumaan pidempäänkin, tässä tilanteessa oli vain yksi oikea ratkaisu ”hullun hautojan” terveyden takaamiseksi: pesinnän keskeyttäminen.
Sitä ennen kuitenkin toteutettiin lyhyt ”käyttäytymistieteellinen” koe: Pesään laitettiin tavallinen kananmuna, jotta nähtäisiin, miten harakka reagoisi tähän uuteen munaansa. Söisikö se munan, vai hyväksyisikö se tämän omakseen ja hautoisi sitä kuten muitakin ”muniaan”. Tulos: harakka hyväksyi kyselemättä munan omakseen, vaikka täysin valkoisena se oli aivan erinäköinen ja jopa suurempi kuin pesänsä muut ”munat”.
Lähes heti tämän selvittyä ja saatuani dokumentoitua videolle kananmunan haudonnan, koe sitten lopetettiin ja pesän päälle asetettiin peltinen sanko. Nähtäväksi jää, mitä ensi kesänä tapahtuu.
Kesäkuun puolivälissä viime kesänä sain seurata nuoren harakan hyvin epätavallista käytöstä pihassani. Tämä nuorukainen paljastui nimittäin punaviinin ystäväksi, sillä se kävi nauttimassa perhosbaarini punaviinistä, banaanista ja hunajasta tehtyä cocktailia. Kutsumaton baarivieraani paljastui kuitenkin vasta kun se kerran sattui käymään baarissani keskellä päivää. Siihen saakka se oli ilmeisesti käynyt parin viikon ajan salaa maistelemassa perhoscocktailiani aamun varhaistuntien aikana. Tämän se oli siis onnistunut tekemään ilman, että minulla oli mitään aavistusta, kuka oli tyhjentänyt lasisen cocktailpurkin ja jopa nakellut sitä ympäri pihaa. Jossain vaiheessa jopa pidin syyllisenä usein pihassani vierailevaa kissaa.
Nähtyäni nuoren harakan itse teossa, päätin tietenkin yrittää dokumentoida sen erikoisen käytöksen. Suureksi harmikseni en kuitenkaan onnistunut kuvaamaan baarivierastani kuin yhden kerran. Sen tarkkasilmäinen emo näet huomasi nopeasti kiinnostukseni poikasensa puuhiin ja varoitti sitä joka kerran nähdessään pienintäkin epäilyttävää liikettä kuvausta varten pystyttämässäni piilokojussa. Tätä en silti suuremmin murehtinut, sillä nuoren harakan terveys oli tärkeämpi kuin omat kuvaustarpeeni. Niinpä suljin perhosbaarini melko pian tämän jälkeen avatakseni sen uudestaan vasta loppukesällä.
Loppukesän baarini oli kuitenkin suunniteltu täysin ”harakkavapaaksi”, joten nuori harakka ei pystynyt enää jatkamaan itselleen epäterveellistä harrastustaan. Halua siihen siltä ei kuitenkaan ilmeisesti olisi puuttunut, sillä löysin syrjään nostamani tyhjän baaripurkkini pari kertaan aivan eri paikasta kuin, mihin olin sen jättänyt.
