Joitakin asioita luonnossa on mahdoton kuvata sanoin: Yksi sellainen on varmasti se vaikuttava äänimaailma, joka on koettavissa sellaisilla paikoilla, joille keväisin kertyy suuri määrä paluumuutolla olevia kookkaita lintulajeja kuten kurkia, laulujoutsenia ja metsähanhia. Se on yksinkertaisesti kuultava ja ”nähtävä” itse.
Oheisella videolla mielenkiintoisimmat tänä keväänä 2018 kuvaustilanteissa taltioimani äänet: kurki, laulujoutsen, metsähanhi ja kuovi. Videolla esiintyy myös fasaani, joka ei tietenkään ole muuttolintu, mutta jonka sattumalta kuvasin Rautalammin Rastunsuolla muiden kuvausten päätteeksi.
Viime maanantaina toteutui se, mitä olin jo useamman kuukauden ajan hartaasti odottanut: Marraskuussa Suonenjoella kiinniottamani nälkiintynyt nuori maakotka voitiin palauttaa takaisin luontoon täysin toipuneena. Viiden kuukauden asiantunteva hoito Heinolan lintutarhassa oli tehnyt tehtävänsä, ja kotka oli voimistunut täyteen lentokuntoon ja valmis kohtaamaan vapauden.
Kotkan vapautus tapahtui korkean kukkulan laella vain muutaman kilometrin päässä lintutarhasta. Kunnian linnun vapautuksesta sai lintutarhan lintujenhoitaja Tania Haapalainen minun ja toisen Ollin, lintutarhan hoitaja Olli Vuoren, keskittyessä kuvaamaan tätä harvinaista hetkeä.
Etunimikaimani tarjosi toki ystävällisesti minullekin mahdollisuuden toimia linnun vapauttajanaa, mutta torjuin ajatuksen, sillä halusin varmistaa, että saisin tallennettua koko toimenpiteen videolle. Tosin jälkeenpäin tarjouksen käyttämättä jättäminen on hiukan kaihertanut sieluani, mutta olen lohduttanut itseäni sillä, että videotallenteen avulla voin nyt palata tuohon ikimuistoiseen hetkeen aina niin halutessani. Lue lisää…
Uhmaten lääkärin suosituksia ja maalaisjärkeä kävin pari päivää sitten vuoden tauon jälkeen kuvaamassa Suonenjoen Eskelisenmäen kalliolouhokseen syntyneitä suuria sinisiä jääputouksia.
Pitkälle toistakymmentä metriä korkeat jääputoukset olivatkin nyt todella kuvaamisen arvoiset, sillä mennyt talvi oli taikonut jääputouksista viimevuotisia mahtavammat. Lisäksi viime viikon sateet olivat huuhtoneet kauniinsiniset putoukset lähes kaikesta niitä edellisillä tiedustelureissuillani vielä peittäneestä lumesta.
Valitettavasti en voinut kuitenkaan jäädä kuvaamaan niitä kovin pitkäksi aikaa, sillä pelkonani oli, että loukkaisin uudestaan ja mahdollisesti pahemmin koripallossa kolme viikkoa sitten osittain revenneen akillesjänteeni.
Vaikka käyntini louhoksella tästä syystä jäi lyhyeksi, ehdin kuitenkin säikäyttämään itseni pahemman kerran: Putosin nimittäin lumikenkäillessäni aivan yllättäen syvälle paksuun lumeen (Näkyy videolla). Tuolloin olin varma, että nilkkani oli vaurioitunut uudestaan. Onneksi pelkoni kuitenkin osoittautui turhaksi, ja pystyin jatkamaan matkaa…. Suoraan kohti koti.
Pohjois-Savossa kulttuurihistoriallisesti arvokkaan Hirvolan myllyn luona tapahtui jälleen kummia: Myllyn vierelle laskeva Savijoen pieni koski pyöritti suuren määrän kauniin symmetrisiä, lähes pyöreitä jäälauttoja, joista suurin halkaisijaltaan puolimetrinen.
Juuri tätä isoimman jäälautan liikettä kannattaa oheisella videolla seurata, sillä sen liike paljastaa selvimmin, miten kaikki jäälautat kiertävät kehää virrassa samalla oman akselinsa ympäri pyörien.
Oikeassakin tilanteessa, omin silmin seurattuna jäälauttojen hidas yhdessä liikkuminen lähes ympyränmuotoista rataa on juuri ja juuri mahdollisista nähdä, jos vain kärsivällisyyttä riittää. Sen sijaan niiden jatkuva pyöriminen oman akselinsa ympäri olisi huomattavasti vaikeampaa havaita paljain silmin.
Videon lopussa olevan nopeutetun videon avulla koko tuo mielenkiintoinen pyörivä prosessi on kuitenkin helppo todentaa. Videolla on myös nähtävissä se, kuinka pyöriessään jäälautat koko ajan törmäilevät kevyesti toisiinsa ja samalla hiovat toisiaan yhä pyöreämmiksi.
Nopeutettu video on tehty muuttamalla noin. 30 minuutin alkuperäinen otos noin yhden minuutin pituiseksi, eli videolla nähtävä liike on 25 kertaa nopeampaa kuin oikeassa tilanteessa. Lue lisää…
Kun parisen viikkoa sitten vein kollegaltani Elsa Kuittiselta lahjaksi saamani värikkään pehmokuukkelin ”omaan” kuukkelimetsääni, en voinut mitenkään aavistaa, mitä saisin teon seurauksena nähdä.
Alkuperäinen ajatuksenihan keinokuukkelin metsään viennissä oli nähdä ja kuvata se, miten lajitoveriensa katoamisen jälkeen yksin jäänyt kuukkeli suhtautuisi vain hämärästi itseään muistuttavaan pehmoleluun. Voisiko kuukkelin käytöksessä havaita jotain, josta voisi päätellä tuon älykkään varislinnun tunnistavan värikkäässä lelulinnussa jotain tuttua? Käyttäytyisikö kuukkelini sitä kohtaan vihamielisesti, vai eikö se välittäisi siitä lainkaan?
Näihin kysymyksiin sain vastauksen melko nopeasti: Aluksi kuukkeli vierasti selvästi outoa vierasta; pudottipa se sen kerran jopa oksalta syöksähtäessään itse ruokailemaan. Tosin pehmokuukkelin putoaminen oli käsittääkseni kelo-oksan tärähtämisen aiheuttama vahinko, ei kuukkelin tarkoituksellinen hyökkäys. Kolmantena kuvauspäivänä kuukkeli ei enää sitten noteerannut tekokuukkelin läsnäoloa millään tavalla. Lue lisää…
Olen käynyt kuvamassa kuukkelimetsässäni aivan viime päiviin saakka. Kuvaamisen keskipisteessä ei ole kuitenkaan ollut yksinäiseksi jäänyt kuukkelini vaan paikalle viemäni pehmolelukuukkeli, jonka ympärillä on pyörinyt yllättävän monenlaista elämää. Lyhyellä videolla esittelen pikkuruisen mutta pelottoman puukiipijän sekä pyrstöttömän hömötiaisen.
Se, mikä on vienyt pienen hömötiaisen pyrstösulat, ei ole tiedossani. Todennäköisesti se ei kuitenkaan ole syntynyt ilman niitä, vaan se on luultavasti menettänyt ne jonkun toisen lajin hyökkäyksen yhteydessä.
Tämä taas tarkoittaa sitä, että se saa ajan kuluessa kasvatettua itselleen uudet komeat sulat menettämiensä tilalle. Suurta ongelmaa ei hömötiaiselle onneksi näytä sen vammasta koituvan, sillä olen nähnyt linnun nyt lukemattomia kertoja ja ilokseni havainnut, ettei pyrstösulkien puute näytä haittaavan sen lentoa juurikaan.
Joskus onni potkii yllättäen ja kovaa: Näin kävi noin kuukausi sitten kun sain hetken kuvata Rautalammin Tyyrinvirran rantametsikössä lepäilevää suurta ja upeaa nuorta merikotkaa. Valitettavasti tuttavuutemme jäi kuitenkin melko lyhyeksi, mutta en silti tule varmastikaan ikinä unohtamaan tuota harvinaista tilannetta, jolloin minulla oli mahdollisuus seurata melko läheltä tuota suomalaisen luonnon ehkä vaikuttavinta lintua. Mikä parasta sain kohtaamisemme ikuistettua niin valokuviin kuin videollekin.
Videolla olevan merikotkan (Haliaeetus albicilla) tunnistaa nuoreksi linnuksi, siitä että se on huomattavasti tummanruskeampi kuin aikuinen merikotka. Lisäksi nuoren merikotkan nokka on tumma, kun taas aikuisella linnulla se on keltainen. Aikuisen merikotkan kuva alla. Lue lisää…
Olen nyt parin viikon ajan käynyt lähes päivittäin käynyt kuukkelimetsässäni. Surullisin mielin: Kun vuosia sitten aloitin kuvaukset tällä samalla paikalla, peräti viisi kuukkelia kävi nauttimamassa niille tuomistani herkuista. Noiden iloisten sielunystävieni kohtaamisista on minulle jäänytkin monta lämmintä muistoa. Parhaimpia hetkiä olivat ne, kun jotkut ystävistäni – usein paljon kuvaamani Tähtiotsa – intoutuivat puun oksalla istuen kertomaan minulle kujertaen elämäntarinoitaan.
Onnea ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä seuraavina vuosina kuukkelieni määrä tipahti ensin neljään, sitten kolmeen. Tuossa vaiheessa katosi suureksi surukseni myös ystäväni Tähtiotsa, jota olin kuvannut neljänä edellisenä vuonna. Tämän jälkeen meni vain vuosi siihen, että lintuja oli jäljellä vain kolme. Viime syksynä niitä oli kuitenkin enää kaksi, ja nyt joulun jälkeen yksi.
Se, mitä yksin jääneen kuukkelin kumppaneille oli tapahtunut, on arvoitus, mutta jotain pelottavaa sen on täytynyt olla, sillä aluksi se suhtautui minuun hyvin pelokkaasti. Niinpä minulta meni lähes viikko sen luottamuksen voittamiseen. Nyt se on kuitenkin alkanut kertoilemaan minulle tarinoita, ja lepäilipä se kerran jo pitkän tovin täysin näkyvillä muutaman metrin korkeudella läheisen männyn oksalla.
Liekö syynä ollut myötätuntoni linnun yksinäisyyttä kohtaan vai vain vilkas mielikuvitukseni, mutta pari päivää sitten sain ajatuksen katsoa, miten yksinäinen ystäväni suhtautuisi vastikään kollegaltani lahjaksi saamaani kuukkelien kaupallisen alalajin värikkääseen yksilöön (Perisoreus infaustus vivantti).
Toistaiseksi – kuten videoltakin tulee ilmi – kahden sukulaisen kohtaaminen ei ole sujunut mutkattomasti. Ehkäpä kuukkelini kokee vieraan kilpailijakseen? Muut metsän asukkaat sen sijaan eivät juuri ole siitä juurikaan välittäneet, vaikka ovatkin pitäneet siihen selvän hajuraon.
Pareidolia on hyvin mielenkiintoinen ilmiö, joka liittyy ihmisen tapaan hahmottaa näkemäänsä tai kuulemaansa. Itse sanan juuret ovat syvällä munaiskreikassa, jossa termin alkuosa para- tarkoitti ’lähes’ ja loppuosa eidos ’ ulkonäkö’ tai ’muoto’.
Näköaistimuksen perusteella syntyneessä pareidoliassa, jota pidetään optisen harhan alalajina, on kyse siitä, että yksilö mielestään näkee tutun tai merkityksellisen hahmon – usein kasvot – jossain hyvinkin satunnaisessa tai mielivaltaisessa muodossa. Luonnossa ihmiset yleisimmin havaitsevat tällaisen itselleen tutun hahmon esim. kallioiden muodoissa, kivien pinnoilla, taivaalla olevissa pilvissä tai savussa.
Meissä suomalaisissa tällaisen tuttuuden tunteen voi ymmärrettävästi synnyttää myös jokin lumessa tai jäässä nähtävä muoto. Hyvin yleisiä ovat lisäksi erilaiset valojen ja varjojen synnyttämät pareidoliat.
Mielenkiintoista pareidolia-ilmiössä on se, että päinvastoin kuin muissa optisen illuusion – jollainen pareidoliakin siis on – alalajeissa, eri yksilöiden tulkinnat näkemästään saattavat poiketa hyvinkin paljon toisistaan. Osa ei välttämättä edes havaitse minkäänlaista merkityksellistä muotoa tai hahmoa.
Niin järjenvastaiselta kuin ilmiö ensinäkemältä saattaa hiukan tuntua, sillä arvellaan kuitenkin olleen suuri merkitys ihmislajin evoluutiossa. Lajimme yksilöiden hengissä säilymisen kannalta on nimittäin ollut erittäin tärkeää, että he ovat kyenneet mahdollisimman nopeasti havaitsemaan ja tunnistamaan esim. uhkaavan kasvonilmeen tai hahmon voidakseen sitten toimia tilanteen vaatimalla tavalla. Lue lisää…
Olen käynyt ihmettelemässä ja tallentamassa Suonenjoen Kourujoen poikkeuksellista talvista kauneutta lähes jokainen päivä noin viikon ajan. Eilen kovien pakkasten kirkkaalla jäällä kuorruttamalla joella vastaani tuli jotain, jota en ollut koskaan nähnyt, enkä ollut koskaan vastaavasta kuullutkaan. Tosin siinä ei välttämättä ole mitään ihmeellistä, sillä suomalainen luonto on toki täynnä erikoisia ilmiöitä, jotka ovat minulle täysin tuntemattomia.
Kyseessä oli nimittäin kaksi pientä jäästä kohoavaa lasimaista onttoa piippua, joista suurempi oli noin reilut viisi senttiä korkea. Erikoista näissä jääpiipuissa oli se, että niiden kautta jääkuoren alta sykki esiin suuria vesikuplia. Mikä niiden seuraamisessa oli jännittävää, oli se, että vesikuplien syntyä saattoi myös yrittää ennakoida läpinäkyvän jään alla virtaavan veden liikkeistä, jotka ovat nähtävissä myös videolla.
Valitettavasti iltapäivä oli eilen ehtinyt jo pitkälle tuon vesikuplageysirin löytäessä, joten en voinut valonpuutteen takia kuvata löytämääni pientä luontoihmettä kuin lyhyen hetken. Ja niinhän siinä tietenkin sitten kävi, että kun tänään aamupäivällä palasin paikalle, en löytänyt mitään. Joen pintaa peitti nyt monen sentin paksuinen valkoinen lumikerros. Arvaa harmittiko!
