Olen halunnut nähdä aarremadon aina siitä asti, kun jo vuosia sitten luin jostain lehdestä lyhyen artikkelin tästä myyttisestä toukkakulkueesta. Toki en koskaan uskonut sellaista näkeväni, sillä niin harvinaisesta ilmiöstä loppujen lopuksi on kysymys. Niinpä kun sitten sellaisen vähän aikaa sitten kohtasin, vieläpä omassa pihassani, olin sananmukaisesti kuin puulla päähän lyöty. Minun oli todella vaikea aluksi uskoa, että etupihani betonilaatalla hitaasti kiemurteleva käärmemäinen kulkue oli todella oikea aarremato.

Aarremato ei kuitenkaan nimestään huolimatta ole mikään mato, vaan pienten läpinäkyvien lähes lasinkirkkaiden , mustapäisten harsosääskien toukkien muodostama hyvin hitaasti etenevä kulkue. Tuo vain  reilun puolen sentin pituisten toukkien kiemurteleva muodostelma ei todellakaan ole mikään pikajuna, sillä sen arvioidaan etenevän tunnissa vain 1-2 metriä. Lisäksi pikkuruiset toukat vaihtavat edetessään koko ajan paikkojaan muodostelmassa. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, etteivät samat toukat johda kulkuetta koko ajan. Tämä paikkojen yhtämittainen vaihtaminen on nähtävissä myös oheisella videolla.

Mikä ihmeellisintä, tällainen toukkakolonna saattaa parhaimmillaan olla jopa useampia metrejä pitkä ja koostua useista tuhansista toukista.  Minun ikioma aarrematoni oli kuitenkin siinä suhteessa hyvin vaatimaton, sillä siinä oli ilmeisesti ”vain” satoja toukkia ja sen pituus oli ”vaivaiset” 15 cm.

Nimitys ”aarremato” juontaa juurensa kansanuskomuksista. Aiemmin näet uskottiin, että seuraamalla matoa voisi onnekas löytää sen reitin loppupäässä sijaitsevan kätketyn aarteen. Lue lisää…

Viime tammikuussa sain paikalliselta poliisilta pyynnön selvittää Rautalammin kirkonkylän keskustaan ilmestyneen ukkometson elinkelpoisuuden. Poliisille linnusta ilmoituksen tehneen henkilön mukaan linnulla oli näkyvä paha jalkavamma, joka saattoi vaikuttaa merkittävästi sen elinkelpoisuuteen. Niinpä poliisi joutui miettimään, olisiko linnun kannalta armeliaampaa, jos he lopettaisivat sen mahdolliset kärsimykset.

Ennen näin radikaaliin toimenpiteeseen ryhtymistä he kuitenkin halusivat saada mahdollisimman hyvän arvion metson terveydentilasta.  Lupasin tietenkin auttaa heitä, ja käydä katsomassa lintua. Samalla yrittäisin ottaa linnusta sellaisia kuvia, joiden perusteella eläinlääkäri voisi selvittää sen jalan kunnon.

Helppo nakki, ajattelin, mutta valitettavasti homma osoittautui hiukan mutkikkaammaksi. Monessa mielessä.

Jo alku oli hankala, sillä en löytänyt lintua mistään niistä paikoista, joissa minulle oli kerrottu sitä nähdyn. Turhauduin sen verran tilanteesta, että päätin piipahtaa läheisellä Tyyrinvirralla katsomassa olisivatko siellä oleskelevat merikotkat mahdollisesti kuvattavissa. Lue lisää…

Pari iltaa sitten sain yllättäen todistaa jotain mielestäni todella koomista: Pieni silkkiuikun poikanen halusi päästä emonsa selkään lepäämään, mutta emo ei tainnut olla ihan samaa mieltä poikasensa kanssa. Se, miten emon ja poikasen piirileikissä lopulta kävi, selviää videon lopuksi.

Taustaäänet: Videon taustalla laulaa vain parin kilometrin päässä saman Suonenjoen Jauholahden rantametsikössä äänittämäni viitakerttunen. Se ei ole siis sama taidokas laulaja, josta jokin aika sitten julkaisin erillisen pidemmän äänitteen. Syy, miksi et kuule aitoja videon kuvaushetken ääniä, on yksinkertainen: En usko, että haluaisit kiduttaa itseäsi kuuntelemalla vain vajaan sadan metrin päässä olevan suuren sahalaitoksen tuottamaa melua. Toisaalta, koska en halua sinulta tuota nautintoa kieltääkään, voit halutessasi kuunnella alla olevan äänitteen, joka sisältää videon alkuperäisen äänen.

Silkkiuikkujen kuvauspaikka kartalla.       Viitakerttusen äänityspaikka kartalla.

Niin hauskana kuin tilanteen koinkin, se ei kuitenkaan ehkä pärjää aivan samalla paikalla kolme vuotta sitten kuvaamalleni videolle nokkaa jäätä pitkin konttaavalle nuorelle laulujoutsenelle tai  ennen kaikkea samana vuonna kuvaamalleni ruokaa etsivän lehtokurpan hassunkurisen hyllyvälle kävelylle.

Viitakerttunen kesäillan valoissa

Pieni, vaatimattoman näköinen viitakerttunen on yksi taitavimmista ja monipuolisimmista laululinnuistamme, monien mielestä jopa taitavin yölaulajamme.  Kaiken lisäksi lintu on kuin väsymätön operettilaulaja, sillä se jaksaa konsertoida yhtäjaksoisesti läpi yön. Tämän sain itsekin todistaa viikko sitten ensimmäisellä kahdesta taltiointikerrasta, jolloin kuulin koiraslinnun laulavan lähes tauotta yli kolme tuntia. Valitettavasti vain tuon illan äänitteillä solistin roolin ottivat mikrofoniini ihastunut hyttysarmada, jonka äänekäs ininä peitti suurelta osin viitakerttusen solistikonsertin.

Oheiselle vajaat neljä minuuttia pitkälle äänitteelle olen kerännyt erilaisia mielenkiintoisimpia viitakerttusen ääniä toiselta taltiointikerralla äänittämältäni vajaan kahden tunnin yhtämittaiselta nauhoitteelta. ”Lyhyydestään” huolimatta äänite antaa toivottavasti kohtuullisen hyvän kuvan viitakerttusen taidokkaasta, rauhallisen rytmikkäästi etenevästä laulusta, joka koostuu todella monista toisistaan eroavista, usein hyvin kauniista, säkeistä.

Äänitteeltä kuulet sekä esimerkkejä lajille tyypillisistä kauniista sävelkuluista kuten ”hideli-lyy” aivan äänitteen alussa että tämän taitavana matkijana tunnetun linnun tuottamia muiden lajien ääniä, esim. punatulkkumainen vihellys  (kohdassa 0,23) tai palokärjen ”kjäää” -huuto (kohdassa 0,55). Lisäksi äänitteellä on myös useampaan otteeseen kuultavissa lajin pehmeää ”tsek tsek” –kutsua sekä usein hermostumista osoittavaa ”tserrr tserrr” –säkeitä.

Erityisen hauskoja ovat kuitenkin tämän viitakerttusen tuottamat koomiset peltipurkkien äänet (esim. kohdissa 2.55 ja 3.12 ).

Lue lisää…

”Hei! Täällä Olli Korhonen. Olen juuri Suonenjoen Oittilansalon moottoriurheiluradalla ja seison aivan punaisena hehkuvan tulipalonalun vierellä.”  Suurin piirtein näin varmaankin alkoi hermostunut puheluni hätäkeskuksen numeroon 112 vain muutama ilta sitten.

Olin tuolloin (13.6.2018 n. klo 19.08) juuri tullut  Oittilansalon motocrossradalle tarkoituksenani kuvata pikkulepinkäisiä ja mahdollisesti nauhoittaa harvinaisen viitakerttusen ääntä, kun huomasin jo kauempaa kuvauspaikkani läheisyydestä nousevan runsaasti paksua savua. Tämä sai hälytyskellot soimaan päässäni, sillä olinhan ollut todistamassa aivan samalla paikalla roihunnutta valtavaa kantokasapaloa lähes päivälleen neljä vuotta sitten. Niinpä en harkinnut juuri hetkeäkään ennen kuin soitin yleiseen hälytysnumeroon.

Palopaikka kartalla.

Tämän jälkeen siirsin autoni pois Suonenjoen palolaitoksen paloautojen mahdolliselta kulkureitiltä, ja jäin sitten vartioimaan palopaikkaa saamani ohjeen mukaisesti. Kävin kuitenkin myös varoittamassa tilanteesta vain parin sadan metrin päässä olevia moottoriurheilua harrastavia isää ja poikaa, jotka eivät olleet lainkaan havainneet savua välissä olleen metsän takia.

Kuten videolta näkyy, tulenlieskat eivät olleet kovinkaan suuret ja näyttävät, mutta tämä ei tarkoittanut sitä, ettei tilanne olisi ollut todella uhkaava.  Itse asiassa avotulta paikalla ei ilmeisesti ollut ollut kovinkaan kauan, vaan tuli oli kerännyt voimaa suuren paikalle kipatun tuhkakasan sisuksissa jo pidemmän aikaa. Lue lisää…

Pikkulepinkäinen (lanius collurio) on kuvauslajina yksi suosikeistani, ja olenkin kuvannut sitä useasti vuosien kuluessa. Niinpä uskoin jo nähneeni kaiken.  Vaan eipä niin ollutkaan: Toissa iltana eräällä kuvauspaikallani asustava koiras pikkulepinkäinen yllätti minut ruokavaliollaan.  Pikkulepinkäisille tyypilliseen tapaan se oli nimittäin varastoinut orapihlajan piikkiin aiemmin pyydystämänsä sisiliskon ja kävi nyt pahimpaan nälkäänsä hakemassa siitä itselleen hännänpään.

Englannissa, jossa pikkulepinkäinen ’red-backed shrike’ on  hyvin harvinainen pesimälaji,  lajin erikoinen tapa ripustaa saaliinsa pieniin oksantynkiin tai piikkeihin on antanut sille hyvin osuvan kutsumanimen ”teurastajalintu” ’butcher bird’.

Siinä, että pikkulepinkäinen käyttää ravinnokseen liskoeläimiin kuuluvaa matelijaa, ei sinänsä ole kovin poikkeavaa, vaikka sen ruokalistalla on pääasiassa erilaisia selkärangattomia hyönteisiä, etenkin kovakuoriaisia. Itse en kuitenkaan ollut koskaan aiemmin nähnyt linnun syövän suurten hyönteisten lisäksi mitään muita kuin pieniä jyrsijöitä. Onnistuinpa kerran kuvaamaankin sekä koiras että naaras pikkulepinkäisen syömässä yhteisessä ruokavarastossaan ollutta pientä myyrää. Lue lisää…

Ruisrääkkä kävelee kedolla

Ruisrääkkä (crex crex) on  tyylikkään kellanharmaanruskea, pienehkö (26-30cm) rantakanoihin kuuluva lintu, joka on aivan viime vuosikymmeninä alkanut ilahduttavasti runsastua, sen jälkeen kun sen kanta oli ehtinyt merkittävästi taantua viime vuosisadan alkupuoliskolla maataloudessa tapahtuneiden viljelytapamuutosten seurauksena.

Ruisrääkän paras tuntomerkki on sen erikoinen kaksitavuinen surahtava narina ‘rääk rääk´’, jota voi kuulla hetkittäin päivälläkin mutta jota lintu jaksaa soidinaikanaan, alkukesän öinä, väsymättä tuottaa tuntisotalla.

Ulkonäön perusteella ruisrääkkää sen sijaan voi olla vaikea tunnistaa, sillä se on piiloutumisen mestari, joten edes äänekkäästi ääntelevää lintua on usein lähes mahdoton erottaa tieheän kasvillisuuden keskeltä.

Ruisrääkän ulkonäkö: Kellanruskea mutta selkä tummalaikkuinen, kaula harmaasävyinen, vatsassa tummia ja vaaleita poikkijuovia, siipi ruosteenruskea, siniharmaa silmäkulmajuova.

Pohjois-Savossa alkuviikolla puhaltaneet voimakkaat tuulet sekä kaatoivat puita että ilmeisesti aiheuttivat ongelmia monille pesiville linnuille.  Etenkin suuremmilla järvillä aivan veden rajassa pesiville lajeille myrskytuulten nostattamat korkeat aallot saattoivat koitua kohtalokkaiksi.

Niinpä ”sain” maanantai-iltana sattumalta itse todistaa härkälintuparin epätoivoiselta näyttävää taistelua pesälauttansa ja ennen kaikkea siinä olevien neljän munan puolesta. Tilanne näytti todella huolestuttavalta, sillä veden pinta oli lähes matalan pesälautan pinnan tasalla ja kylmää vettä oli päässyt runsaasti jo pesäkuoppaankin kastellen siellä olevat neljä valkoista munaa.

Urheat härkälinnut eivät kuitenkaan suostuneet alistumaan, vaan uurastivat kuin väsymättömät härät tuoden keskeytyksettä pesään uutta rakennusmateriaalia. Ilman ulkopuolista apua ne eivät olisi kuitenkaan onnistuneet pesän kunnostamisessa: Lintujen pesälautta oli nimittäin pahimman aallokon ulottamattomissa, sillä sen ja aavana aukeavan Iisveden välissä oli korkea kivinen aallonmurtaja. Niinpä varsinaiset vaahtopäät, jotka vyöryivät lähimmillään vain vajaan kymmenen metrin päästä härkälintujen aaltojen voimakkaasti keinuttamasta pesälautasta, eivät kuitenkaan päässeet suoraan sitä vasten iskeytymään.

Kun illan hämärtyessä poistuin lopulta paikalta jättäen parin edelleen sitkeästi jatkamaan aherrustaan, olin hyvin pessimistinen pesän tulevaisuuden suhteen, sillä tuulten oli ennustettu jatkuvan voimakkaina pitkälle yöhön. Siksi olin enemmän kuin iloisesti yllättynyt palatessani seuraavana aamupäivänä paikalle:  Tuuli oli lähes tyystin tyyntynyt, ja toinen yön taisteluista varmasti voipuneista  emoista hautoi unisena auringon paisteessa yön aikana huomattavasti korkeutta kasvaneen pesälautan päällä.

Tasan kuukausi (6.5. 2018) sitten huomioni kiinnitti kolme lähekkäin keväisellä suopellolla ruokailevaa mutta hyvin erinäköistä jänistä. Erikoinen näky sai minut pohtimaan syytä niiden turkkien erilaisuuteen ja millainen yhden niistä – vielä lähes täysin valkoista talviturkkia kantava yksilö – tulevaisuus ehkä olisi:

Ihmisen toiminnallaan käynnistämä Ilmastonmuutos ei ole tasapuolinen vaikutuksiltaan niin meille ihmisille kuin eläimillekään. Aivan kuten meidän ihmisten keskuudessa, myös eläinten joukossa on tässä suhteessa niin häviäjiä kuin hyötyjiäkin. Tosin niiden, jotka ovat ilmaston lämpenemisessä voiton puolella, ilo voi jäädä hyvin lyhytaikaiseksi.

Valitettavasti aivan liian monet meistä eivät edelleenkään ota vakavasti ilmastonmuutoksen aiheuttamia muutoksia luonnossa. Tähän on moniakin syitä, joihin en mene sen syvemmälle.  On kuitenkin ilmeistä, että yksi vaikuttava syy ihmisten huolettomuuteen ilmastonmuutoksen suhteen on siinä, etteivät sen aiheuttamat muutokset eläin- tai eliökunnassa ole useinkaan helposti ja omin silmin nähtävissä, vaan asian ymmärtäminen vaatisi edes jonkinasteista tietämystä eri lajien kantojen koon muutoksista ja niihin vaikuttavista syistä . Tämä taas on joidenkin mielestä joko tylsää, tosiasioita väristelevää tilastotiedettä tai pelkkää tiedemiesten harhaanjohtavaa jargonia. Lue lisää…

Kun nyt huhtikuun lopulla sain kutsun tulla ihmettelemään vesantolaisen perheen kodin edustalla olevan Hintikansalmen sulaan ilmestynyttä kyhmyjoutsenta, en voinut olla tietenkään käyttämättä tilaisuutta hyväksi. Onhan kyhmyjoutsen (cygnus olor) melkoinen harvinaisuus Pohjois-Savossa, sillä lajia on havaittu maakunnassa 2010-luvulla toistaiseksi vain neljä kertaa aiemmin. Sen sijaan rannikkoseuduilla ja eteläosassa maatamme lajia tavataan pesivänä.

Saa kuitenkin nähdä, miten tilanne mahdollisesti muuttuu ilmastonmuutoksen myötä. Tähän asti lajin pohjoiseen levittäytymisen esteenähän  on ollut sen poikasten lentokykyisiksi kehittymisen vaatima aika. ”Normaaleina” perinteisinä suomalaisina vuosina talvi on näet tullut jo ennen kuin poikaset ovat saavuttaneet muuttomatkalle lähdön vaatiman lentotaidon ennen järvien jäätymistä ja lumipeitteen saapumista. Nyt tilanne siltä osin nopeasti muuttumassa, ja voi hyvinkin olla, että kyhmyjoutsen tulee siirtymään yhä pohjoisemmaksi. Toivottava tämä kehitys ei kuitenkaan ole, sillä levittäytyessään kohti pohjoista kyhmyjoutsenet myös samalla todennäköisesti karkottavat reviireiltään niitä pienikokoisemmat kansallislintumme laulujoutsenet.

Mitenkään varmaa tämä ei kuitenkaan ole, sillä tiedetään myös, että laulujoutsenen puolestaan nyt levittäytyessä kohti etelää se on pienemmästä koostaan huolimatta usein onnistunut  syrjäyttämään  kyhmyjoutsenet  uusilla elinalueillaan.

Siitä, mistä yksinäinen kyhmyjoutsen oli paikalle saapunut ,ei ole tietoa, mutta syy sen viihtymiseen salmessa oli todennäköisesti se, että Hintikansalmi tarjosi sille tuossa vaiheessa mieluisan ja häiriöttömän ruokailu- ja oleskelupaikan. Alueen järvethän olivat tuossa vaiheessa vielä jääpeitteisiä, joten kyhmyjoutsenelle sopivia sulia ruokailupaikkoja ei ollut kovinkaan paljon tarjolla. Toisaalta laulujoutsenet eivät olleet täällä vielä saapuneet reviireilleen, joten sillä ei ollut pelkoa tulla karkotetuksi niiden toimesta.

Kovin kauan ei kyhmyjoutsen saanut rauhasta nauttia, sillä kun aluetta hallitseva laulujoutsenpari lopulta palasi pari viikkoa myöhemmin reviirilleen, se ensimmäiseksi työkseen huolehti siitä, että kyhmyjoutsen ymmärsi ottaa siivet alleen.

Hintikansalmi kartalla: