Pari päivää sitten sain todistaa ja  samalla kuvata videolle hyvin koomisen näköisen tilanteen: Nuori laulujoutsen oli jostain syystä eksynyt muuten täysin sulan järvenlahden pohjukkaan, jota peitti ohut, parin sentin paksuinen, lasinkirkas jää.

Jää ei kuitenkaan estänyt, vaikka kylläkin hidasti, nuorukaisen liikkumista. Sisukkaasti ja päättäväisesti nuori joutsen ryömi eteenpäin samalla ohutta jäätä edessään äänekkäästi rikkoen.

Erityisen mielenkiintoista tilanteessa oli seurata, kuinka lintu osasi siirtää painoaan kaulaansa kurottamalla mahdollisimman paljon eteen helpottaakseen näin jään rikkomista. Samaa periaatettahan ymmärtääkseni käyttävät laivateollisuutemme ylpeydenaiheet, jäänsärkijät.

Neuvokkuutensa nuori joutsen osoitti myös sillä, että hoksasi helpottaa etenemistään liukumalla pitkin pituuttaan jään liukkaalla pinnalla. Lue lisää…

Revontulet, Iisvesi, Suonenjoki

7-8.10.2015 välisenä yönä Suomen taivaalla loimusivat poikkeuksellisen voimakkaat revontulet, mikä on myös näkynyt nyt niin joukkoviestimissä kuin sosiaalisessa mediassakin julkaistuissa toinen toistaan värikkäämmissä kuvissa.

Valitettavasti vain kuvat luovat revontulia koskaan näkemättömille kanssaihmisillemme aivan väärän kuvan tuosta Pohjolan kauniista luonnonnäytelmästä. On nimittäin outoa, etteivät niin revontulikuvien julkaisijat kuin niiden kuvaajatkaan lähes koskaan kerro, etteivät kuvat juuri vastaa todellisuutta. Lue lisää…

Kaikissa meissä piilee pieni Hercule Poirot, Kurt Wallander tai peräti Nikke Knatterton (Huom! linkin klikkaaminen voi aiheuttaa vaarallisen naurunkohtauksen ). Me kaikki, haluamme myöntää sitä tai emme, haluaisimme olla salapoliiseja.

Nyt se on mahdollista, sillä viime sunnuntaina sain todistaa ja kuvata tapahtuman, joka innoitti minut laatimaan luontoaiheisen salapoliisitehtävän juuri sinulle Mon ami.

Osaatko siis selvittää näkemäsi perusteella, mikä sai videon valkoposkihanhet lähtemään lentoon sellaisessa paniikissa, että ne samalla kertaa myös karistivat Suonenjoen tomut lopullisesti töppösistään.

Tässä aakkosjärjestyksessä epäillyt, jotka ovat kaikki myös osallisia videon syntyyn:

a) kalastusvene  b) kuvaaja   c) laulujoutsen

Kun olet mielestäsi saavuttanut Hercule Poirot’maisen henkisen tason ja päätellyt, mikä tai kuka ajoi valkoposkihanhet paniikkiin, voit tarkastaa seuraavasta linkistä, olitko oikeassa: Hercule Poirot-luontosalapoliisitehtävän “syyllinen” paljastuu.

Merci, mon ami ’kiitos’ – kuten Poirot itse usein muikeasti sanoo – kaikille tehtävän suorittaneille.

Olin aina ennen tätä syksyä pitänyt harmaahaikaraa isona lintuna, olihan se pystyasennossa seisoessaan peräti metrin korkea ja siipien kärkivälikin kunnioitusta herättävä 155–195cm. Nämä tiedot minulla olikin tiedossa aloittaessani syksyllä harmaahaikaroiden kuvaukset.

Yhdestä harmaahaikaran fyysisestä mitasta minulla ei kuitenkaan ollut harmainta aavistusta, sillä en ollut voinut kuvitella tarvitsevani tuota tietoja lintuja kuvatessani. Tällä tarkoitan tietenkin harmaahaikaran painoa.

Asian selvittäminen tuli ajankohtaiseksi, kun olin myöhään eräänä iltana kuvannut useampaan otteeseen harmaahaikaroita istumassa korkealla puiden latvoissa. Tällöin jäin nimittäin ihmettelemään sitä, miten noin suuren linnun oli ylipäätään mahdollista seistä puun latvassa ilman, että latva linnun painosta joko taipuisi tai sen oksat katkeaisivat. Lue lisää…

Kuollut laulujoutsen riippuu puussa

Viikko sitten minuun otti yhteyttä suonenjokelainen lukijani, joka kertoi törmänneensä metsäretkellään traagiseen näkyyn: Korkealla koivun latvassa (noin kahdeksan metrin korkeudessa), keskellä tiheää nuorehkoa metsää roikkui kuollut laulujoutsen.

Lintu oli ilmeisesti törmännyt kesken lentoaan puuhun ja jäänyt sitten kaulastaan avuttomana roikkumaan oksanhankaan. Selittämättömäksi onnettomuuden tekee se, ettei koivu ollut ympäröiviä puita korkeampi. Nuori joutsen ei siis kaiken järjen mukaan olisi voinut lentää puunlatvojen tasalla ilman, että se olisi törmännyt jo aiemmin jonkin toisen puun latvaan. Lue lisää…

Jotkut asiat vain yksinkertaisesti ovat luotuja toisilleen. Itse voin ainakin nähdä Ludvig van Beethovenin istumassa flyygelinsä ääressä ja katselevan miettivästi öistä täysikuun valaisemaa taivasta.

Rikkomattoman rauhallista tunnelmaa korostavat hitaasti kuun valaistun pinnan editse vaeltavat pilvilautat.

Näky saa tämän suuren säveltäjän pohtimaan, kuinka voisi välittää saman tunnelman musiikin välityksellä.

Tuon saman rauhallisen tunnelman tavoitin itse viime sunnuntai-iltana vähän ennen puoltayötä, jolloin testasin kameraani aamuyön punaisen superkuun näkymisen varalta. Sitä ei kuitenkaan Suonenjoen korkeudella koskaan näkynyt, mutta jäipä kuitenkin kaunis muisto asiasta.

Huom! Mitä pidemmälle video etenee, sitä suuremmaksi kuu kasvaa.

Harmaahaikara.

Itse olen ­ – niin oudolta kuin se voi luontokuvaajan suusta kuulostaakin – mustavalkean valokuvan vannoutunut kannattaja. Liekö syynä se, että kun aloitin nuorena lukiolaisena aikoinaan valokuvauksen, mustavalkeiden kuvien otto oli oikeastaan ainoa vaihtoehto. Värikuvat tulivat mukaan kuvaan vasta, kun aloin kuvata luontoa ammattimaisesti varsinaisen ammattini ohella.

Tämä kiinnostukseni MV-kuvaukseen on kuitenkin ollut ja on edelleen hyvin piilevää sorttia, mutta aina silloin tällöin olen omaksi huvikseni muuttanut joitakin värikuviani mustavalkeiksi vain nähdäkseni, millaisen tunnelmaan kuvista niistä tuolloin löytäisin. Lue lisää…

Olipa eilen erikoinen haikarakokemus jälleen kerran. Kaikki alkoi kuitenkin aivan mitäänsanomattomasti, mitä nyt välillä satoi ja välillä paistoi aurinko.

Lopulta kuitenkin taivas selkeni, ja metsänrajan takaa nousi lähes täysikuu.  Ja siitäkös harmaahaikarat näyttivät innostuvan. Oli kuin niihin olisi iskenyt vähintään lievä kuuhulluus. Kaikilla joen haikaroilla tuntui nimittäin olevan yhtäkkiä jotain sanottavaa toisilleen.

Jopa siinä määrin, etteivät ne jaksaneet odottaa kohteliaasti puheenvuoroaan, vaan sanoivat sanottavansa jonkun toisen puheen päälle. Jotkut linnuista puolestaan nousivat silloin tällöin siivilleen ja kaartelivat joen yläpuolella äänekkäästi mielipiteitään huudellen.

Oikeasti minulla ei ole kuitenkaan nytkään tietoa siitä, mikä tämän ainakin puoli tuntia kestäneen huuteluhetken aiheutti. Todennäköisesti ei kuitenkaan kuu, vaikka niin olisi todella hauska uskoa.

Joka tapauksessa tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin tapahtui sen kuukauden aikana, jonka nyt olen harmaahaikaroita seurannut. Aiemmin ne ovat pitäneet ääntä lähinnä vain lähtiessään virralta kalastamaan tai jonkun pelästyttäessä ne lentoon. Lue lisää…

Viime viikkoina luontokuvausblogini on alkanut muistuttaa yhä enemmän päiväkirjaa, kiitos siitä mukaville harmaahaikaroilleni, joiden avulla olen saanut kokea ja nähdä monta itselleni entuudestaan uutta asiaa.

Viimeisin mielenkiintoinen tapahtuma sattui toissa iltana, jolloin kuvauspaikkani vastarannalta – aivan videolla lepäilevien harmaahaikaroiden takaa – alkoi täysin yllättäen kuulua hyvin voimakasta huuhkajan huhuilua.

Kello oli tuolloin kameran kuvatietojen mukaan 18.31, eli auringonlaskuun oli aikaa enää noin tunti.

Merkille pantavaa tilanteessa oli se, etteivät haikarat näyttäneet reagoivan tilanteeseen mitenkään, vaikka huuhkajan täytyi olla todella lähellä niitä, niin voimakasta sen monta minuuttia kestänyt ääntely oli. Lue lisää…

Jopas taas harmaahaikarat pääsivät minut täysin yllättämään. Olen nimittäin nyt nähnyt varmaan jo kymmeniä kertoja kuinka Tyyrinvirran harmaahaikarat pudistelevat höyhenet pörhöllään itseään puhtaiksi, mutta minulla ei ollut taaskaan minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tuossa näyttävässä toimenpiteessä loppujen lopuksi tapahtuu.

Huom! Nähdäksesi pölypilven kunnolla, sinun kannataa suurentaa video ja katsoa se HD tarkkuudella!

Asia valkeni minulle vasta katsoessani tätä videoklippiä kotona. Aivan oikein, kuvaushetkellä en itse nähnyt ilmaan pöllähtävää höyhenpölypilveä lainkaan. Minulle oli todella suuri yllätys havaita linnun pölläyttävän näyttävästi pölyt höyhenpuvustaan.

Oli kuin olisin nähnyt jättiläismäisen pölyhuiskan pudistelevan itseään. Lue lisää…