Heinäkuun alkupuolella Suonenjoen jätevedenpuhdistamolla oli samanaikaisesti neljä rengastettua aikuista naurulokkia, joista kaksi oli rengastettu Suomessa. Toinen niistä Outokummussa ja toinen Rautalammilla. Kahdesta muusta linnusta toinen oli puolestaan rengastettu Tanskassa ja toinen Englannissa.

Reilu viikko sain sitten Rengastustoimistosta tiedot heille ilmoittamastani englantilaisesta naurulokista.  Tuolloin paljastui, että lintu oli rengastettu maaliskuussa Essexissä  Pitsean kaatopaikalla, joka  on vain kivenheiton päässä Lontoosta. Tämä Englannin toiseksi suurin kaatopaikka on hyvin mielenkiintoinen tapaus, sillä se aiotaan sulkea vuoteen 2020 mennessä, jolloin alueen hallinta siirtyy suuren ja vaikutusvaltaisen englantilaisen lintujensuojelujäjestön  RSPB:n (Royal Society for the Protection of Birds, yli miljoona jäsentä) hallintaan. Tällöin järjestö kunnostaa alueen ja siitä tehdään samalla luonnonsuojelualue.

Rengastuspaikan ja Suonenjoen jätevedenpuhdistamon etäisyys kartalla.

Pitsen kaatopaikka ja RSBP:n vierailijakeskus kartalla.

Linnun tarkka sijainti kuvaushetkellä.

Englanninkielinen artikkeli Pitseasta ja RSPB:n suunnitelmista (the Guardian, 2010).

Lapasorsa (Anas clypeata) ei tietenkään ole oikeasti vesinokkaeläin, ei edes mitään sukua tuolle kuuluisalle australialaiselle nisäkkäälle vaikka sillä on hyvin samannäköinen suuri nokka. Yhteistä eläimille on myös se, että niiden muuhun vartaloon verrattuna aivan liian kookas nokka tekee eläimet jossakin määrin hassunkurisen näköisiksi. Itselleni lapasorsa nimittäin tuo mieleeni aina suuren sarjakuvasuosikkini Aku Ankan.

Itselläni ei ole valitettavasti ollut kunniaa nähdä saati kuvata lapasorsaa kovinkaan montaa kertaa. Kuluneena heinäkuuna minulla oli kuitenkin mahdollisuus seurata yhden nuoren lapasorsan elämää useana iltana Suonenjoen jätevedenpuhdistamolla. Valitettavasti vain lintu oli kovin arka luonteeltaan, eikä sallinut useimmiten itseään juuri kuvattavan, vaan yleensä se lähes heti kuvakonini havaittuaan marssi rauhallisesti toiseen paikkaan ruokailemaan.

Viimeisenä iltana ennen poistumistaan lopullisesti alueelta lintu kuitenkin armahti minua ja salli minun kuvaavan itseään iltatoimissaan. Liekö sen käytös ollut enne siitä, että se oli jättämässä niin koko alueen kuin minutkin?

Tai – kuten haluaisin itse uskoa – kiitos siitä, etten ollut juurikaan ollut häirinnyt sen illallisia ruokailuhetkiä?

Nuori naurulokki

Heinäkuun alun kuvauksissa keskityin Suonenjoen jätevedenpuhdistamon eri lokkilajien ja kalatiirojen elämän dokumentointiin. Mitään kovin erikoisia kuvia tai tilanteita en kuitenkaan saanut tallennettua.

Nuoria naurulokkeja

Mielenkiintoisinta olikin yrittää saada selvitettyä alueella parina päivän ajan viihtyneiden neljän rengastetun naurulokin rengaskoodit. Onneksi – vaikkakin todella paljon aikaa työlle uhraten – homma lopulta onnistui. En varmaankaan olisi ryhtynyt koko urakkaan, ellei kaksi lokeista olisi ollut ulkomailla rengastettuja. Lue lisää…

Pieni pikkutyllinpoikanen vastavaloon kuvattuna. Vesi välkehtii takana kuin tähtitaivas.

Pikkutylliprojektini taitaa tällä erää olla ohi. Poikaset ovat nimittäin kasvaneet jo sen verran, että ne liikkuvat pienet jalat kiireesti vilkkaen ympäri jätevedenpuhdistamon aluetta. Niinpä niiden kuvaaminen on tullut entistäkin vaikeammaksi. Toisaalta menetettyään lähes kokonaan alkupäivien suloisen pörröytensä, ne eivät myöskään ole enää kuvauskohteina yhtä kiinnostavia.

Niinpä tässä on hyvä hetki palata ajassa kaksi viikkoa taaksepäin, jolloin tavoitin eräänä iltana poikaset etsimässä hyönteisiä suuren vesilätäkön reunoilta. Laskeva aurinko oli kuvaushetkellä lammikon vastakkaisella puolella, mikä mahdollisti mielenkiintoisen vastavalokuvakokeilun.

Pieni pikkutyllinpoikanen vastavaloon kuvattuna. Vesi välkehtii takana kuin tähtitaivas.

Vastavalon käykin on todella hyvin juuri tällaisten pienten, vielä syntymäpörröisten untuvikkojen kuvaamiseen, koska se mahdollistaa juuri tuon niiden pehmeän pörröisyyden esiintuonnin kuvissa. Poikasten höyhenkarvathan hohtavat kirkkaan vastavalon ansiosta niiden ympärillä kuin valkea sädekehä ja korostavat näin niiden pörröisyyttä.

Poikasen taustalla näkyvät kahdeksankulmaiset valokuviot ovat puolestaan veden heijasteita, jotka ovat saaneet erikoisen muotonsa kameran himmentimen muodosta. Ne syntyvät kuvaan silloin, kun varsinainen tarkennuksen kohde on tietyllä etäisyydellä heijasteista.

Pieni pikkutyllinpoikanen vastavaloon kuvattuna. Vesi välkehtii takana kuin tähtitaivas.

Tämän videolla nähtävän erikoisen tapahtuman historia on lyhykäisyydessään seuraava: Kolme muutaman päivän ikäistä kalatiiranpoikasta oli yhdessä odottamassa emojensa tuovan niille ruokaa. Jostain syystä lähistöllä ravintoa etsineet kaksi pikkutyllinpoikasta erehtyivät  vain parin metrin päähän kalatiiranpoikasista, jolloin poikastensa turvallisuudesta huolestunut pikkutylliemo lennähti kalatiiranpoikasten keskelle ja nokkaisi yhtä niistä jopa takalistosta.

Sen suurempaa paniikkia tilanteesta ei kuitenkaan onneksi syntynyt. Päinvastoin yksistä kalatiiranpoikasista lähti kävelemään kohti pikkutylliä äännellen koko ajan. Se, kumpi joutui perääntymään, selviää videolta.

Monta mielenkiintoista pientä episodia olen jälleen kerran saanut todistaa seuratessani Suonenjoen entisellä jätevedenpuhdistamolla pesivien lintujen elämää. Valitettavasti useat niistä ovat tapahtuneet joko liian kaukana tai olleet liian lyhytkestoisia voidakseni kuvata niitä. Joitakin näistä nopeasti ohi kiitäneistä hetkistä sain kuitenkin tallennettua.

Tällä lyhyellä videolla toinen kalatiiraemon poikasista saapuu nälkäisenä emonsa luo kerjäämään ruokaa. Se, miten se kerjäämisensä aloittaa, on hyvin yllättävää. Ainakin minut pienen poikasen salamannopea hyppäys emonsa kimppuun yllätti täysin, sillä vaikka olin viettänyt tiirojen seurassa todella paljon aikaa, en koskaan ollut nähnyt vastaavaa. Lue lisää…

Pikkutyllin poikanen

Kuvittele, että yrität nähdä alle pystyyn nostetun tulitukkulaatikon korkuisen pikkutyllinpoikasen kipittävän edes takaisin kasvillisuuden seassa.  Kaiken lisäksi tuosta korkeudesta poikasen ohuet jalat haukkaavat yli puolet.

Luuletko pystyväsi näkemään sen helposti? Entä kuvaamaan?

Pikkutyllinpoikanen valkoapiloiden keskellä

Tämä on ollut minun arkipäivääni yrittäessäni jälleen kerran – ties monennenko – dokumentoida pikkutyllien elämää.  Itse asiassa pienten pikkutyllien havaitseminen ei välttämättä ole erityisen vaikeaa. Pitää vain kohdistaa katseensa sille alueelle, jolla epäilee noiden vikkelien lilliputtien vipeltävän, ja katsoa pitemmän aikaa samaan pisteeseen – on periaatteessa sama mihin – ja odottaa että silmäsi havaitsevat liikettä.

Tämän jälkeen voit sitten kohdistaa katseesi liikkeen lähteeseen, ja nähdä mikä liikkeen aiheuttaja loppujen lopuksi oli. Tätä tekniikkaa voi luonnossa käyttää monien erilaisten eläinten seuraamiseen.

Tällä kertaa pikkutyllien havaitseminen on ollut useasti normaalia haastavampaa, sillä kuvausalueella kasvaa runsaasti valkokukkaisia apiloita, joiden joukkoon vain vähän apilan kukintoja suuremmat  ja niitä suuresti niin väriltään kuin muodoltaankin muistuttavat poikaset helposti katoavat.

Pikkutyllinpoikanen etsii hyönteisiä valkoapiloiden alta.

Kasvillisuuden seassa ruokaansa etsivien poikasten kuvaaminen sen sijaan ei ole kovin helppoa, sillä kuvan tarkentaminen onnistuu yleensä vain, jos poikanen tulee etukäteen valitulle kuvausalueelle.

Tähän alle olen laittanut kuvia, jotka toivottavasti valaisevat hiukan kuvaamisen haasteellisuutta. Niistä kaikista voit  yrittää löytää kasvillisuuden seasta pikkuruisen pikkutyllin poikasen. Kuvat eivät kuitenkaan vastaa täysin todellisuutta, sillä kaikissa niissä kuvien sankari, pikkutylli, näkyy kohtuullisen terävänä epäterävän kasvillisuuden seasta ja ohjaa näin katsojan katseen lähes väkisin itseensä.

Lue lisää…

Sattuipa tänään somasti: Viimeksi seuraamani kalatiirapoikue, jonka poikaset ovat vain muutaman päivän vanhoja – nuorin vain vajaat kaksi vuorokautta – tulivat luottavaisesti autoni viereen lepäämään. Yksi aluksi aivan kuvakonini kyljen viereen ja myöhemmin jopa auton alle suojaan paahtavalta auringonpaisteelta.

Koska pienet höyhenpallerot niin lähellä, ettei niitä ollut järkevä kuvata huonon kuvakulman takia kameralla, aloin miettiä jotain uudenlaista ratkaisua. Jostain pimeän sieluni ilkikurisista syövereistä tuli tällöin ajatus yrittää kurotella lintua kädelläni ja kuvata tilanne Lumia-kännykälläni.

Eettinen tuoteseloste: Hullun ideani toteuttaminen ei häirinnyt  pintä lintua mitenkään. Päinvastoin se alkoi vähän ajan päästä ensin nukkumaan videolla näkyvällä paikalla, mutta siirtyi tosiaan myöhemmin autoni alle, josta se poistui vasta toisen emon tuodessa poikasille ruokaa. Koko tämän ajan toinen emoista oli vain noin viiden metrin päässä autosta, ja olisi halutessaan voinut puuttua tilanteeseen. Sitä se ei koskaan kuitenkaan tehnyt.

26.6.2016 oli tiiviisti seuraamalleni pikkutylliparille merkittävä päivä, sillä silloin kuoriutuivat niiden neljä hyvin pientä poikasta. Kuten kaikkien muidenkin kahlaajien myös pikkutyllien pienet poikaset ovat pesäpakoisia. Tämä tarkoittaa sitä, etteivät poikaset jää kuoriuduttuaan pesään odottamaan sitä, että emot ruokkisivat niitä. Päinvastoin ne alkavat heti etsiä itse itselleen ravintoa.

Helppoa se ei näille hyvin pienille mutta pitkäkoipisille linnunaluille kuitenkaan ole, sillä kuoriutumisensa  jälkeen ja vielä ainakin koko kuoriutumispäivän niiden askelet ovat hyvin epävakaat, ja poikaset tupsahtelevat kumoon vähän väliä.

Näin kävi tälläkin kertaa, mutta kuperkeikoissa laskettuna poikasten kaatumisten määrä ei jakautunut aivan tasan. Yksi poikasista – sotkuisen höyhenpukunsa perusteella aivan ilmeisesti viimeksi syntynyt – oli selvästi muita pienempi ja sille liikkuminen tuotti kaikkein eniten vaikeuksia. Itse asiassa pelkästään pystyssä pysyminen oli sille joskus ylivoimaista. Lue lisää…

Yhä useammalla suomalaisella on viime vuosina ollut mahdollisuus tutustua meriharakkaan (Haematopus ostralegus), sillä tuo alun perin merenrannikkojen ja –saaristojen kahlaajalintu on levittänyt elinpiiriään niin sisämaan suurten järvien rannoille kuin erityisesti joihinkin kaupunkeihin.  Niinpä meriharakan näkemisen todennäköisyys on tällä hetkellä suurempi helsinkiläisessä puistossa kuin missään sisämaassa.

Meriharakka on helppo tunnistaa, eikä sitä juuri voi sekoittaa harakkaan, vaikka lintujen höyhenpuvuissa onkin yhteisiä piirteitä:

– Meriharakan pää ja selkä ovat mustat, kun taas sen rinta ja vatsa ovat valkeat. Meriharakan vahva nokka puolestaan on oranssinpunainen ja jalat vaaleanpunaiset.

– Meriharakan ääni: Maassa tai lennossa meriharakka ”huutaa” usein kuuluvan kaikuvalla ja kimeällä äänellä joko ”Biik” tai ”ku-Biik”. Tavallisia (ei videolla) ovat myös soidinaikana useina kuorossa toistetut sointuvat ”bik bik-bik-bik”- alkuiset liverryssarjat.