Niin nurinkuriselta kuin asia minua tuntemattomasta voi kuulostakin, se perimmäinen syy joka on minut saanut vuodesta toiseen viettämään lukemattomia kesäiltoja kaakkurilammilla, ei ole itse tuo lähes ikiaikainen laji, tarujen kaakkuri, vaan pienten syrjäisten metsälampien lähes rikkomaton hiljaisuus ja peilityynessä vedenpinnassa heijastuvat hitaasti vaihtuvat mystiset värit ja kauniit symmetriset kuviot.

Varsinkin heinä- elokuun iltoina joillakin lammilla saattaa vallita uskomaton rauha, jota täydentää, vaan ei riko, ajoittain kuuluva valkoviklon varoittelu, kaakkurien vaimea ulina, tuulen tyynnyttävä kuiske lampia ympäröivillä mäntykankailla tai sateen hiljainen ropina tyynellä lammenpinnalla.

Zen lyhyesti: Tila jossa olet täysin rentoutunut ja lakkaat murehtimasta asioita, joita et voi muuttaa. Olet silloin saavuttanut sisäisen minuutesi, mielenrauhan, jossa merkitsee vain se hetki.

Monien vuosien ajan ylivoimaisesti tärkein kuvauspaikkani Suonenjoen – nyt käytöstä poistettu – jätevedenpuhdistamo tuotti muutama päivä sitten iloisen yllätyksen, sillä huomasin siellä lepäävien naurulokkien joukossa olevan yhden lähes lumenvalkoisen ns. leukistisen yksilön.

Vaikea lintua olisi ollutkin olla erottamatta muista tavallisen näköisistä naurulokeista. Sen verran erilainen ja ennen kaikkea silmiinpistävä sen höyhenpuvun väritys oli.

Ilmeisesti myös sen seuralaiset kokivat leukistisen linnun erilaiseksi, sillä sen puolen tunnin aikana, jona minulla oli mahdollisuus sen toimia seurata, se tuli useita kertoja häirityksi muiden naurulokkien toimesta.

Niinpä se vietti suurimman osan ajasta hiukan erillään muista sen lajitovereista. Surullista mutta totta: Rasismi, se ei rajoitu vain meihin ihmisiin.

P.s. Leukismi lyhyesti määriteltynä tarkoittaa eriasteista väripigmenttien puuttumista. Leukismin äärimuoto on albinismi, jossa jopa eläimen silmät näyttävät punaisilta. Tämä johtuu siitä, että silmistä puuttuvien väripigmenttien takia silmänpohjan verisuonet heijastuvat verkkokalvon läpi.

Tästä linkistä näet joitakin aiemmin kuvaamiani leukistisia lintuja.

Leukistisen naurulokin kuvauspaikka kartalla.

Harvoin jos koskaan, minulle on tullut sellainen äkkilähtö kuvamaamaan kuin eilen illalla, jolloin sain viestin lukijaltani vain kilometrin päässä kotoani lyhtypylvään nokassa istuvasta kattohaikarasta.  Viestin luettuani en todellakaan jäänyt miettimään edes sekunniksi sitä, pitäisikö minun lähteä vai ei. Päinvastoin.

Suorastaan syöksyin kuvakonini sisuksiin, ja kannustin uskollisen palvelijani sallitun 40 kilometrin tuntinopeuden mukaiseen laukkaan.  Tämän formulalähdön mahdollisti ennen kaikkea se, että kaikki tarvittavat kuvausvälineet olivat jo valmiina kuvakonini kyydissä, joten niidenkään lastaamiseen minun ei tarvinnut käyttää kallisarvoista aikaa.

Kallisarvoista se todellakin oli, sillä tämän todella harvinaisen kattohaikaran (Ciconia ciconia) vierailun pituudesta ei ollut mitään varmuutta. Innokkuuttani kuvata laji kotikaupungissani ei lieventänyt edes se, että ilta oli sateinen ja hyvin harmaa.

Tällä kertaa onni oli kuitenkin oli puolellani ja sain illan kuluessa dokumentoitua linnun kahdessa eri paikassa : sekä istumassa lyhtypylvään nokassa että ruokailemassa suurella peltoaukealla.  Onnea tarvitsinkin, sillä vaikka lintu oli vielä tänään aikaisin aamulla paikalla, en onnistunut siitä enää kuvaamaan liian suuren etäisyyden takia.  Kaiken lisäksi vain pari tuntia myöhemmin se ilmeisesti jätti mansikkakaupungin.

Kattohaikaran kuvauspaikka Suonenjoella kartalla.

Tämän lyhyen videon innoittaja oli jo kuvaushetkellä maailmankuulun ranskalaisen valokuvaajan Yann Arthus-Bertrandin mestariteos HUMAN (2015), ja ennen kaikkea koskettavan dokumentin mahtavat, viimeisen päälle suunnitellut ja valokuvauksen ehdoilla sommitellut luontokuvaukset.

Esteettisesti itseäni puhuttelevat dokumentissa erityisesti ne kohdat, joissa maalauksellinen maisema yhdistyy jatkuvaan, samansuuntaiseen liikkeeseen (HUMAN, YouTube, esim. kohdat 1.48, 7.03, 46.15).

Tämän liikkeen ja maiseman kauneuden yritin myös omalla vaatimattomalla videollani toistaa.

Human ei ole kuitenkaan luontodokumentti vaan ainutlaatuinen kokoelma erilaisia ihmiskohtaloita ympäri maailmaa heidän itsensä kertomina. Lue lisää…

Hyvin säilynyt muumioitunut sammakko

Luonto on täynnä löytäjäänsä odottavia pieniä ihmeitä, kunhan vain maltamme pitää silmämme auki. Tästä käy enemmän kuin erinomaisena esimerkkinä kesäkuun alussa hyvin syrjäiseltä metsätieltä sattumalta löytämäni muumioitunut sammakko. Niin hyvin tuo aikuisen sammakon muumio oli säilyttänyt alkuperäisen muotonsa, että tajusin sen kuolleeksi vasta, kun oli vain parin metrin päässä siitä.

Sammakko oli ilmeisesti lähtenyt keväällä läheisestä pienestä suo-ojasta, jonka vedet virtasivat tien yli tien toisella puolella olevaan ihmisen tekemään lampeen. Matkalla oli kuitenkin tapahtunut jotakin, ja sammakon taival oli lopullisesti keskeytynyt.

Mikä oli lopettanut sen elämän, jää arvoitukseksi. Väkivaltainen sen loppu ei kuitenkaan ollut, sillä minkäänlaisia merkkejä hyökkäyksen kohteeksi joutumisesta siitä en ole löytynyt.

Mielenkiintoisinta muumiossa on se, kuinka paljon se edelleen muistutti elävää sammakkoa, vaikka siitä oli jäljellä pelkkä kuori. Muumioitunut sammakko oli todellakin sisältä aivan tyhjä, eikä se painanut kuin muutaman vaivaisen gramman.

Muumion löytöpaikka kartalla.

Siilit ovat suurimman osan aikaa hyvin rauhallisia, mukavia otuksia, mutta  ruokarauha näyttäisi olevan niillekin melko pyhä asia. Ainakin päätellen siitä, mitä siilien keskuudessa suositulla suonenjokelaisella siilien ruokintapaikalla on iltaisin usein saatu nähdä.

Pihassa on kevään ja alkukesän kuluessa nimittäin ruokaillut parhaimmillaan jopa yksitoista söpöä siiliä. Tällöin yhteenotoilta ei aina ole voitu välttyä, vaikka näille nälkäisille ja toivotuille vieraille on ollut lähes kaikille ollut tarjolla oma ruokakuppinsa.

Onneksi mitään kovin vakavia yhteenottoja ei ole pihassa sattunut, sillä siilit ovat useimmiten noudattaneet japanilaisen sumopainin sääntöjä: Voittaja on se, joka saa työnnettyä vastustajansa ulos painimatolta. Tämän jälkeen tuo onnellinen voittaja saa sitten ainakin jonkin aikaa nauttia ruokansa rauhassa.

Kovin usein ei minulla olekaan ollut mahdollisuus kuvata siilejä pidemmän aikaa. Edellisestä kerrasta, jolloin kuvasin siilien soidinmenot alusta loppuun, on jo vierähtänyt peräti neljä vuotta.  Tuolloin julkaisemani videon siilien hauskoista parittelumenoista näet halutessasi tästä linkistä.

Pikkusirri-calidris minuta

Olen parina viime viikkona viettänyt paljon aikaani Suonenjoen kauniilla harjualueella, Lintharjulla, olevalla suurella kivilouhoksella. Syy kiinnostukseeni ovat olleet värikkäiden ja mielenkiintoisten jyrkkien kalliopintojen alapuolelle syntyneiden suurten sadevesilammikoiden ympärille esiintyvä linnusto, etenkin BirdLife Suomen vuoden lintu, pikkutylli. Lue lisää…

Sain toissapäivänä mahdollisuuden yrittää pitkäaikaisen unelmani kuvata se hetki, jolloin telkänpoikaset jättävät pesäpönttönsä hyppäämällä siitä alas maahan.

Kuvauspaikka oli erään lukijani puutarha, jossa olevassa pöntössä telkät olivat pesineet menestyksellisesti jo yli kymmenenä kesänä.

Kun tulin aamupäivällä paikalle, poikasten lähtöhetki näytti olevan aivan käsillä, sillä emo liikehti hyvin rauhattomasti pesäpöntön suuaukolla. Samalla se selvästi tarkkaili koko ajan ympäristöä varmistaakseen poikasten lähtöhetken turvallisuuden. Kesti kuitenkin kolmisen tuntia ennen kuin poikasten lähtöhetki lopulta koitti. Kaiken piti olla kunnossa. Niin uskoin ainakin minä ja varmasti emokin… Lue lisää…

Kun kesällä 2010 vietin lukemattomia iltoja metsäjäniksen seurassa, ajattelin, etten voisi enää koskaan saavuttaa vastaavaa luottamukseen perustuvaa suhdetta tähän luonnostaan hyvin arkaan eläimeen.

En ole kuitenkaan ole enää yhtä vakuuttunut ennustukseni pitävyydestä, sillä olen nyt tavannut saman metsäjäniksen neljänä iltana, joista kolmena olen onnistunut jopa kuvaamaan sitä. Parin viime viikon aikana en ole sitä kuitenkaan tavannut, mutta en ole tilanteesta pettynyt, sillä olisi lähes lottovoittoon verrattava saavutus voittaa sen luottamus samassa määrin kuin kesällä 2010.

Toisaalta voihan sama kuvio kuin silloinkin jälleen toistua: Kohtasin jäniksen ensimmäisen kerran toukokuussa, jolloin onnistuin kuvaamaan sitä vain kerran. Polkumme kuitenkin kohtasivat uudelleen loppukesällä, jolloin kuvasin sitä lähes 20 iltana. (Koko tarina on luettavissa Suomen Luonnon elokuun 6/2011 numerosta)

Jänissuhteeni juuret juontavat lapsuuteeni

Jänis on suomalaisista eläimistä se, johon minulla on aina ollut vahvimmat tunnesiteet. Juuret lähes lapsenomaiseen kiintymykseeni eläimeen ovat lapsuudessani, josta parhaimman osan vietin 50-luvulla Kuhmossa. Isäni oli tuolloin alipalkattu rajavartioupseeri, jonka oli pakko niin metsästää kuin kalastaa ahkerasti ruokkiakseen kuusihenkisen perheensä. Niinpä ei ollut lainkaan harvinaista, että ikkunamme ulkopuolella roikkui talvella useita valkoturkkisia pitkäkorvia. Ei siis ihme, että jänis nousi myöhemmin symboloimaan minulle onnellista lapsuutta. Etenkin sitä osaa lapsuudestani, jolloin ruokaa oli yllin kyllin. Sillä niin ei aina todellakaan ollut.

Olen nähnyt kuovi neidin kylvyssä, ihanaa!

Viikko sitten onnistuin sekä valokuvaamaan sekä videoimaan kylpevää kuovia ehkä lähempää kuin koskaan aiemmin. Ja mikä parasta, iltaurinko oli suoraan kylpevän kuovin selän takana saaden sen kylpiessään tuottamat vesipisarat muodostamaan kuin ilotulituksen linnun ympärille.  Se oli hetki, jota en varmaankaan koska unohda. Kiitos kuovi!