Aunuksen ja Salmin kautta kohti Sortavalaa – Kertomus matkasta Venäjän Karjalaan kesällä 2011, osa 3.
29.06.2011 Petroskoista suunnistamme kohti Laatokan itärantaa ja Sortavalaa. Matkalla pysähdymme lyhyen aikaa Aunuksessa täydentämässä elintarvikevarastoamme.
Syötävän löytäminen paikallisesta ”Sivasta” on kuitenkin lähes mahdoton tehtävä. Juomien suhteen ongelma on päinvastainen.
Täällä kuten muuallakin Karjalan asutuskeskuksissa on merkkejä heräävästä yksityisyritteliäisyydestä. Tosin puitteet ovat useimmiten kovin vaatimattomat, kuten tässä peltikuoritettuun omakotitaloon sijoittuneessa ompelimossa.
Tauon jälkeen matka jatkuu kohti Salmia. Siellä pysähdymme vähän kauemmin talvisodassa pommitetun ortodoksisen kirkon raunioilla. Kirkko tosin korjattiin jatkosodan aikana, mutta vaurioitui uudelleen. Sodan jälkeen neuvostohallinto taas ei ollut lainkaan kiinnostunut kirkon ennalleen saattamisesta.
Huolimatta raunioiden huonosta kunnosta kirkon menetetty kauneus on edelleen aistittavissa sen kohti taivasta kohoavissa holvikaarissa ja ulkoseinän heikosti näkyvissä koristeellisissa maalipinnoissa. Ne nähdessäni mieleeni kumpuaa jostain kumman syystä Tuhannen ja yhden yön tarinat.
Yhdessä tiiliseinässä vielä roikkuvat valkoiset kalkkipinnoitteen kappaleet sen sijaan herättävät aivan toisenlaisia tuntemuksia. Seinää kaukaa katsoessani näen nimittäin selvästi oikeanpuoleisessa palasessa kuuluisan amerikkalaisen koomikon Harpo Marxin pään profiilin. Oikeanpuoleista kuvasta taas olen löytäväni kirkon pommittajan Stalin kasvot itseäni tuijottamassa. Toisaalta oli kuin siinä olisi myös toisen tuhon profeetan Hitlerin kasvot.
Kotona en kuvasta enää Hitleriä löytänyt, mutta osan Stalin kasvoista kyllä, sekä aivan uudet silmät kiinni olevat kasvot.
Mitkään näkemistäni kasvoista eivät kuitenkaan ole kovin selviä, vaan ne tuntuvat häilyvän olemisen ja olemattomuuden välillä. Joskus ne erottuvat hyvinkin selvästi, joskus ne taas katoavat aivan silmieni edessä. Hyvin hämmentävää.
Joka tapauksessa kirkon mennyt kauneus on hyvin edelleen aistittavissa. Niinpä koen lähes pyhäinhäväistyksenä erään nurkkahuoneen lattialle välinpitämättömästi nakatut tännekin saapuneen kulutusyhteiskunnan fossiilit.
Eipä silti, sama näky on valitettavan tuttu nykypäivän Suomessakin.