Tässäpä kuva, joka on kismittänyt minua koko kuluneen kesän ja kismittää edelleen. Mikäkö mättää? Sen laatu ei ole lähelläkään sitä, mitä haluaisin sen olevan.
Se, miksi se ei ole sellainen, kuin se parhaimmillaan voisi olla, ei kuitenkaan ole oikeastaan minun vikani. Jouduin nimittäin kuvamaan sen todella pitkällä ”tykillä” (840mm) johtuen siitä, että seitti sijaitsi koko alkukesän kuvaamani silkkiuikkupesän lähellä.
Olisin toki halunnut tutkia enemmän seitin kuvausmahdollisuuksia sekä tietenkin kuvata värikkään verkon lähietäisyydeltä makro-objektiivilla, mutta se oli tuossa vaiheessa vielä täysin mahdotonta, sillä en ollut vielä totuttanut silkkiuikkuja näkemään minun liikkuvan rannalla. (more…)
Kaakkuri painautuu matalaksi uhkaavassa tilanteessa
Heinäkuun lopun ilta oli aluksi aivan normaali: Kotilampensa jättämään valmistautuvien nälkäisten kaakkurinpoikasten kerjuuäänet eivät olleet lakanneet juuri hetkeksikään. Poikaset eivät myöskään antaneet kummallekaan emolle mahdollisuutta lepoon, vaan tökkivät niitä keskeytymättä nokillaan saadakseen ne lähtemään jälleen kerran hakemaan itselleen ruokaa.
Täysin yhtäkkiä ja yllättäen lampi kuitenkin hiljeni täysin. Ensin jo täydessä unessa ollut emo nosti nopeasti päänsä pystyyn, jolloin poikaset lopettivat kerjäämisensä. Sitten niin emo kuin molemmat poikaset painautuivat mahdollisimman mataliksi ja litteiksi veden pinnalla. Niin poikaset kuin emokin olivat aluksi täysin liikahtamattomia, kuin paikalleen jähmettyneitä kelluvia puunpaloja. (more…)
Kaakkuri näyttää kömpelöltä, mutta se on kuitenkin yllättävän nopea lentäjä ja pystyy jopa 78 km:n matkanopeuteen. Kaakkurin hämmästyttävin ominaisuus on kuitenkin sen hyvin suuri lähtönopeus, joka mahdollistaa sille nopean lentoon pääsyn.
Tuota suorastaan räjähtävää voimaa kaakkuri usein todella tarvitseekin, sillä jotkin lajin pesimälammista ovat niin pieniä, että sen on päästävä ilmaan jo muutaman kymmenen metrin kiihdytyksen jälkeen. Kaakkurin lähtökiihdytykseensä käyttämä voima käy hyvin yllä olevasta kuvasta, jossa se on juuri ponnistanut ylös vedenpinnasta. Linnun takana näkyvät veden pärskeet ovat kertovat omaa kieltään linnun käyttämästä voimasta.
Lähdössä epäonnistumiseen kaakkurilla ei olekaan varaa, sillä se ei voi laskeutua kesken nousua kuivalle maalle useimpien muiden lintujen tapaan. Täysin vesielämään sopeutuneena kaakkurin jalat sijaitsevat aivan sen takaosassa sijaitsevien jalkojen, se ei nimittäin kykene kävelemään maalla saati laskeutumaan sille.
Aina ei kaakkuri suinkaan onnistu lentoon lähdössään. Silloin se keskeyttää yrityksen, laskeutuu takaisin veteen ja yrittää uudelleen.
Alla olevassa kuvaesityksessä (kannattaa katsoa HD-tarkkuudella 1080 sekä suurentaa) näet kaakkurin koko lentoonlähtöprosessin, alusta loppuun. Kyseessä on todellakin koko ajan sama lintu ja sama tilanne. Lennon edistymistä voit seurata halutessasi taustan puiden avulla.
Huom! Kuvaesitys antaa väärän kuvan tapahtuman kestosta, sillä kameran metatietojen perusteella lentoonlähtö siihen asti, kunnes kaakkuri jalat viimeisen kerran koskettivat veden pintaa, kesti noin kolme sekuntia. Tuona aikana se eteni arviolta noin 60-80 metriä.
Alla olevan äänitteen perusteella voit itse havainnoida tämänkesäisen kaakkurilampeni lintujen keskimääräisen lentoonlähdön keston. Kun kuulet linnun aivan äänitteen lopussa ääntelevän hiljaa ”krö”, se on jo vähintään parin metrin korkeudessa.
Kaakkurilammen näyttävimpiä tilanteita ovat kaakkurin lentoonlähtö sekä laskeutuminen. Vaikka ne ovat tilanteina aivan erilaisia niitä yhdistää voimakkaasti pärskyvä vesi.
Kuluneena kesänä keskityin kuitenkin lähes yksinomaan kuvaamaan kaakkurien lentoonlähtöä, ja niinpä laskeutumistilanteessa otettuja kuvia kertyi hyvin vähän. Se, etten kuvannut lintujen laskeutumista, ei kuitenkaan ollut valintakysymys. (more…)
Kun alkukesästä seurasin muutaman viikon ajan silkkiuikkujen pesintää, näin useita kertoja aikuisten emojen syöttävän poikasilleen omia valkeita kylki- ja vatsahöyheniään. Asiasta kiinnostuin kuitenkin vasta sen jälkeen, kun havaitsin toisen emoista kiikuttavan nokassaan yhden höyhenen reilun sadan metrin päähän pesälleen.
Tuon näkeminen sai minut ymmärtämään, ettei höyhenten syöttämisessä voinut olla kysymys satunnaisilmiöstä, vaan lintujen käytöksen takana täytyi olla jotain lajin kannalta merkityksellistä.
Se, että silkkiuikku syöttää poikasilleen omia höyheniään, ei ole itsessään kuitenkaan millään tavalla suuri uutinen. Erikoista asiassa on sen sijaan se, että vaikka on jo kauan tiedetty uikkulintujen näin tekevän, tiede ei ole pystynyt yksiselitteisesti selvittämään sitä, miksi ne näin tekevät. (more…)
Kuvittele itsesi tilanteeseen, jossa sinun olisi nielaistava yhtenä kappaleena lähes koko ruokatorvesi pituinen lenkkimakkara? Luuletko onnistuvasi? Itse en ainakaan usko selviytyväni urakasta, enkä suosittele ketään muutakaan kokeilemaan moista hengenvaarallista temppua.
Videon silkkiuikunpoikaselle ei kuitenkaan kukaan ilmeisesti ollut kertonut liian suuren huikopalan nielaisemisen vaaroista. Onni oli kuitenkin nuoren linnun puolella ja se selvisi kuin selvisikin hengissä puuhasta. Aikaa siihen kuitenkin meni, sillä viimeinen vilahdus pikku uikun särpimikseen nauttiman särjen evästä näkyy sen jälkeen, kun emo on pudottanut poikasen selästään.
Mielenkiintoista olisi muuten tietää, yrittikö poikanen aluksi todella kieltäytyä kalasta heittämällä kalan ensin nokastaan vai oliko kyseessä vain pelkkä vahinko?
Tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta, kun sain todistaa millaisia vaikeuksia linnunpoikaselle voi koitua, jos sen emo tuo sille liian suuren kalan. Edellisellä kerralla kyseessä oli kalatiiran poikanen, joka joutui oikeasti hengenvaaraan sen nielaistua itselleen aivan liian kookkaan ahvenen. Tapauksesta ja linnun pelastumisesta voi lukea tästä linkistä: Kalatiiran poikanen tukehtumassa suureen kalaan.
Luonnossa voi useinkin nähdä eläinten käyttäytyvän tavoilla, jotka ihmissilmin katsottuna saattavat näyttää vähintäänkin oudoilta, mutta jotka itse kyseisen lajin säilymisen kannalta ovat hyvin merkityksellisiä.
Niinpä se, mitä videon silkkiuikkuemo lopulta tekee yritettyään turhaan useita kertoja syöttää poikasilleen juuri kalastamansa kalan, ei todennäköisesti saisi meiltä ihmisvanhemman tekemänä varauksetonta kannatusta.
Yrityksen puutteesta ei silkkiuikkuemoa kuitenkaan voi kuitenkaan syyttää, sillä se tarjoaa kalaa poikasilleen kerta toisensa jälkeen. Välillä se jopa kastaa kalan vedessä sekä puhdistaakseen sen että tehdäkseen siitä helpommin nieltävän.
P.s. Pesällä emonsa selässä olevat poikaset ovat vain muutaman päivän ikäisiä, sillä nuorempi niistä syntyi vain kaksi päivää aikaisemmin.
Luonnossa eläinten on oltava kokoa ajan varuillaan, sillä uhka voi tulla niin maasta, ilmasta kuin vedestäkin.
Kaiken lisäksi täysin yllättäen, kuten käy kahdelle valkoviklolle pienellä metsälammella.
Kuvaustilanne: Se, että onnistuin tallentamaan tämän erikoisen tilanteen näinkin hyvin, oli pelkkää sattumaa, sillä olosuhteet eivät todellakaan puolellani:
Ensinnäkin järjestelmäkamerani video-ominaisuuksiin ei valitettavasti kuulu jatkuva tarkennus, joten minun oli tarkennettava kamerani jo etukäteen – koska aikaa ei ollut todellakaan hukattavana – valkovikloihin . (more…)
Viime vuosina olen ”ehtinyt” käymään valitettavan harvoissa lukijoiden pihoissa, vaikka kutsuja saan melko säännöllisesti. Kuluneena kesänä kuitenkin paransin tapojani, ja kävin kuvaamassa kolmessa eri pihassa, joista kahdesta olen jo aiemmin julkaissut lyhyet videot (käki, käenpiika).
Tämänkertaisen videon aihe on käyntini rautalampilaisen Seija Österbergin pihassa, jossa sain todistaa pihassa pesivän leppälintuparin harvinaisen onnistunutta kodinvalintaa.
Jos oli nimittäin siellä pesivien leppälintujen linnunpönttö tyylikäs, niin mitään valittamista linnuilla ei varmasti ollut myöskään pesästä avautuvien näkymien suhteen. Lintujen pientä omakotitaloa muistuttava koti oli näet keskellä suurta kukkivia kukkia täynnä olevaa kukkapenkkiä.
Kaiken lisäksi kauniin lintukodon alapuolella oli suuri tyylikäs ’welcome’-kyltti, joka toivotti lintukodon asukkaat aina tervetulleiksi.
Kuluneen kesän hauskimmista kokemuksista oli käydä kuvaamassa vesantolaisen Juha Pirpun pihassa pesiviä käenpiikoja. Linnussa itsessään ei ollut mitään ihmeellistä, mutta lintujen itselleen valitsemassa kodissa sen sijaan kyllä oli.
Enkä liioittele yhtään, kun kerron, että koko sen lyhyen ajan, jonka Juhan pihassa vietin, minulla oli vaikeuksia pysyä vakavana. Samalla jouduin kysymään itseltäni, mitä mahtaisivat linnut itse ajatella, jos ne tietäisivät, mikä sydämet sulattava sana oli linnunpöntön etuseinään puisin kirjaimin kirjoitettu.
Tai jospa ne tiesivätkin, ja olivat valinneet juuri tämän linnunpöntön uudeksi kodikseen. Ken tietää? Todella romanttinen ajatus.
Kiitos Juhalle, että sain käydä dokumentoimassa tapahtuman.
