Harva jos mikään eläin luonnossamme on yhtä sympaatinen kuin kuukkeli. Lintu, joka yleensä mielletään vain pohjoisen linnuksi johtuen sen harvalukuisuudesta etelän rintamailla.
Itselläni on toista vuotta ollut onni seurustella hyvin pienen kuukkelikatraan kanssa nykyisessä kotikunnassani Suonenjoella. Niinpä viime viikon kaikki kuvaukseen sopivan päivät kuluivatkin noiden viehättävien siivekkäiden parissa. Voitte uskoa, että kuvausrepun pohjalle jäi taas monta lystikästä muistoa.
Joskus, minulla tosin aika usein, kuvaustilanne synnyttää mielessäni tarinoita, joilla on tuskin mitään tekemistä kuvien alkuperäisen tarkoituksen kanssa.
Alla oleva tarina ja kuvat syntyivät käydessäni aikoinani muistelemassa menneitä ennen niin rakkaassa kuvauskohteessa Suonenjoen vanhalla kaatopaikalla, joka oli tuolloin hitaasti mutta varmasti muuttumassa moottoriurheilualueeksi.
Alla oleva tarina ja kuvat syntyivät käydessäni vuonna 2005 muistelemassa menneitä ennen niin rakkaassa kuvauskohteessa Suonenjoen vanhalla kaatopaikalla, joka oli tuolloin hitaasti mutta varmasti muuttumassa moottoriurheilualueeksi:
– Kuuleeko Volvo? On aika aloittaa laskeutumisvalmistelut.
Hätkähdän rajusti kaiuttimen metallisen herätettyä minut unestani, johon olin vajonnut pitkän päivän rasitusten uuvuttamana.
– Haukka kutsuu. Kuuleeko Volvo?
Päässäni humisee, mutta taistelen ylitseni vyöryvää tunnottomuutta vastaan. Samalla yritän epätoivoisesti selvittää vielä lähes tiedottomat aivosoluni. Tartun kuin hukkuva jokaiseen aistieni tarjoamaan oljenkorteen, ja lopulta käsitän, että särisevän äänen kutsu on tarkoitettu minulle.
– Täällä Kara. Aloitan laskeutumisen välittömästi. Toistan, aloitan laskeutumisen. Kohde on suoraan allani. Kaikki näyttää olevan kunnossa.
Tiedän äskeisen äänen olevan omani, vaikka siinä onkin täysin vieras sointi. Joka tapauksessa kaiutin vaikenee ilmeisen tyytyväisenä saamaansa vastaukseen.
Näen allani jäisiä vuorenrinteitä, joita kirjoo jo ammoin kuivuneiden jokiuomien pitsi. Toisaalla avautuu laaja harjanteinen hiekkaerämaa, jonka pinnalla vuorottelevat hiekka- ja lumipälvet muodostavat monimutkaisen mosaiikkikuvion.
Nyt planeetan paljaalla kuolleella pinnalla liikkuvat yksin hyiset tuulet, jotka kuljettavat edellään hohtavan valkeina liekkeinä ylös taivaalle nousevia lumipyörteitä. Suurta autiota lakeutta hallitsee käsin kosketeltava hiljaisuus.
Vain ilmassa kevytmielisinä leikkivistä jääkiteistä kuuluu silloin tällöin vienoa helinää, jonka yhdistän johonkin aiemmin kokemaani. Johonkin kaukana lapsuudessa näkemääni, mutta johon en vielä unesta jähmeine ajatuksineni saa otetta. Ehkä se ei ole niin tärkeää. (more…)
Tänä vuonna VLK:n voitto meni ennakkoveikkailujen mukaisesti Kari Leon hienolle kuukkelikuvalle Metsän emäntä. Lämpimät onnittelut voittajalle.
Vaan eipä mennyt itselläni tänäkään vuonna hassummin. Kaksi lintukuvaani selvisi semifinaaliin, mikä sinänsä ei vielä ole kovin suuri meriitti. Pikkutyllikuvani selvitti kuitenkin itsensä kymmenen parhaan joukkoon eli niiden, joista lopullisesti palkitut lintukuvat valittiin.
Eli siis liippasi varsin läheltä. No, jäipähän kirittävää ensi vuodeksi.
Kilpailukuvani “Hautojan hätähuuto” ja “Barokkikukko” ohessa.
En mielestäni turhaudu kovin helposti, joten minun oli kovin vaikea käsitellä sitä hämmennystä, jonka koin kahlatessani lävitse muutaman vuoden takaisia kaakkurikuviani. Aluksi hyvin monet niistä näet tuntuivat täysin vierailta. Aivan kuin ne olisi ottanut joku toinen.
Hitaasti kuitenkin muistot palasivat. Pikseli pikseliltä, väri väriltä palasivat muistot kahden kaakkurikesän pitkistä illoista, jolloin tavoittelin omasta mielestänikin mahdotonta. Kuvia, jotka olin sieluni silmin nähnyt, mutta joiden toteuttamisen yrittäminen tuntui kuin kangastuksen perässä juoksemiselta.
Toisaalta elämä ilman unelmia on tyhjä ja merkityksetön. Samoin kuvaaja ilman tavoitteita on pelkkä kamerankantaja.
