Veljesmurha piekanan pesällä
Historiaa ja väkivaltaa
Nykyisen sivuston lyhyt historia: Kun keväällä olin tehnyt päätöksen, etteivät vuosien työn tuloksena syntyneet kuvani saisi enää homehtua tietokoneeni tunkkaisissa syövereissä, nettiin ladattavien kuvien valinnan ja siirtotyön otti hoitaakseen vapaaehtoinen avustaja.
Vasta heinäkuussa ehdin itse panostamaan ensimmäisen kerran aikaani sivuston kehittämiseen. Siitä lähtien olen vastannut kaikkien siirrettyjen kuvien laadusta. Tämä on tarkoittanut sitä, että olen käytettävissäni olevan ajan puitteissa toisaalta siirtänyt sivuille uusia kuvia ja toisaalta käsitellyt tai poistanut sinne aiemmin tallennettuja kuvia.
Työnkulkuni on nykyisin seuraava: Siirrän kuvaamani uuden materiaalin mahdollisimman nopeasti nettiin. Sen lisäksi käyn lävitse vanhoja lajikansioitani. Viimeksi mainitun urakan aloitin itselleni tärkeimmästä lajista eli pikkutyllistä. Sen jälkeen olen kahlannut läpi muita suuria lajeja kuten esim. västäräkki, metso ja erilaisia sirrejä.
Viimeksi työn alla on ollut vuonna 2006 ensimmäisen kerran Pohjois-Savossa pesinyt piekanaperhe, josta seuraavassa enemmän.
Seuraavana vuorossa lienee kaakkuri, jonka kuvavalikoimasta tulen poistumaan monia vanhempia kuvia, mutta paljon uusia kuvia myös varmaankin lisään.
Veljesmurhan todistajana
On helppo kuvitella, että luontokuvaajan elämä on pelkkää luonnon kauneuden jatkuvaa ihastelemista. Totuus saattaa olla joskus hyvinkin kaukana tuosta uskomuksesta. Niinpä oman lyhyen urani toistaiseksi satuttavin kokemus oli seurata kameran etsimen lävitse, kuinka kolmehenkisen piekanapoikueen nuorin ja heiveröisin päätyi suurempien sisarustensa ruokalistalle.
Voitte vain kuvitella sitä pohjatonta avuttomuudentunnetta, jota tunsin seuratessani toisen poikasista retuuttavan pientä puolustuskyvytöntä rääpälettä. Terävällä nokallaan tuo lintuperheen julma Kain raateli sisaruksensa pään vereslihalle, minun pystymättä vaikuttamaan tilanteeseen mitenkään.
Myöhemmin pahoinpidelty poikanen ilmestyi vielä kyyhöttämään masentuneena pesän reunalle. Se jäikin viimeiseksi sieluuni piirtyneeksi kuvaksi perheen pienimmästä elävänä.
Onni on, että en tiedä, kuinka monta kärsimyksen päivää sillä oli vielä edessään sisarustensa julmassa käsittelyssä. Joka tapauksessa palattuani reilun viikon päästä paikalle seuraavan kerran se oli jo menehtynyt.
Tuossa vaiheessa uskoin piinaavan perhetragedian olevan jo osaltani ohi. Kohtalo kuitenkin oli päättänyt toisin. Koettelemukseni päättyi vasta sen jälkeen, kun olin vastentahtoisesti todistanut poikasen toisen jalan katoavan nälkäisen sisaruksensa ahnaaseen kitaan.
Kärsivällisyys palkittiin
Tämän tarinan kuvilla on puolestaan hauska historia. Kuvan nuori lintu on hiljan jättänyt pesänsä ja lepäile nyt hakkuuaukion keskellä olevalla nyppylällä odottamassa emojen tuovan itselleen ruokaa.
Muistan kuin eilisen päivän, kuinka lähestyin lintua täysin avoimessa maastossa sen tarkkaavaisten silmien alla.
Matkaa linnun luokse oli aukion reunasta noin 100 m. Ensimmäiset kuvat otin 1200 millisellä klo 16.23 vasta joidenkin kymmenien metrien päästä ja viimeiset 300 millisellä klo 17.00 alle kymmenestä metristä.
Siirtyminen ensimmäiseltä kuvauspaikalta viimeiselle kesti siis lähes 40 minuuttia. Koko matka aukion reunasta pitkine taukoineen kesti kokonaisuudessaan n. 1,5 tuntia.
Koko lähestymiseni ajan lintu istui rauhallisena paikallaan vain välillä puuhiani välinpitämättömän näköisenä seuraten.
Poistuminen tapahtui lähes yhtä hitaan rauhallisesti, kuin sinne olin tullutkin. Paitsi että kuvaakaan en ottanut. Tämä siitä syystä, että lintu edelleen istui kantonsa nokassa, enkä halunnut sitä enempää enää häiritä. Taktiikka toimi täydellisesti ja lintu jäi levollisena istuskelemaan paikoilleen.