Koskikaran sininen maailma Viitasaaren Kymönkoskella.
Useiden kuukausien talvihorroksen jälkeen sain tänään palata syvälle luontokuvauksen lumottuun maailmaan.
Vietin näet koko päivän seuraten keskisuomalaisten koskikarojen elämää.
Kuvausmielessä retki ei ollut kovinkaan tuloksekas, mutta kokemuksellisesti aivan yhtä antoisa kuin kaikki aikaisemmatkin koskikarakuvaukset. Niin lajin erikoinen käytös kuin sen talvisten elinympäristöjen lumoava kauneus eivät petä koskaan ketään, joka on sydämensä tälle ihmeelliselle selviytyjälle menettänyt.
Aamupäivä oli harmaine valoineen tosin kaikin puoleinen pettymys, sillä ikävä sää tuntui lannistaneen myös tämän yleensä kovin eläväisen lajin. Seurattavaa oli kovin vähän ja kuvat olivat toinen toisensa jälkeen pettymyksiä.
Iltapäivällä, nuotiolla vietetyn maittavan makkaralounaan jälkeen, säiden jumalat kuitenkin armahtivat. Kosken täytti valo, joka yhdessä yläpuolellamme hohtavan sinitaivaan kanssa värjäsi veden lasuurin siniseksi. Myös lumipeitteisille kiville lankeavat varjot muuttuivat sinisävyisiksi.
Tuo talvipäivän valojen leikki herätti myös karat hiljaiselostaan ja kosken täyttivät lintujen tirskahdukset ja kiihkeä sukeltelu ravinnon löytämiseksi vuolaana virtaavan kosken pohjasta.
Todellisen aarteensa koski paljasti kuitenkin vasta juuri ennen auringon painumista puunlatvojen taa: Hyvin pienelle kuvaussektorille muodostui valojen ja varjojen sinivalkea leikki, jonka aikaisemmin olen nähnyt vain arktisia alueita kuvaavissa luontodokumenteissa.
Niinpä näkemästään lumoutunut luontokuvaaja ymmärrettävästi unohti täysin sen hetkisen maantieteellisen sijaintinsa ja näki etsimensä läpi vain jäävuorien täyttämän maiseman!
1 Comment
OlliKorhonen.com » Blog Archive » Kun muut menevät, koskikarat tulevat
[…] kuvauskohdettani koskikaraa. Senkin jälkeen olen toki koskikaraa kuvannnut ja siitä myös kirjoittanut, mutta erityisen kiitollinen olen linnulle siitä, että se ensimmäisen kerran nosti nimeni […]