Formulavaurio Rautalammilla – Kertomus pikku-uikkukuvausten surullisesta lopusta.

Tunnustan julkisesti, että olen ikuisena Suomi-fanina eksynyt muutaman kerran kummastelemaan ihmeellistä formulasirkusta Häkkisineen, Räikkösineen ja Kovalaisineen.

Noina kertoina en ole voinut välttyä kuulemasta sanaa ”kannentiiviste”.  Tuolloin en ole osannut liittää sanaa mihinkään omassa vajavaisessa maailmassani esiintyvään ilmiöön. Siksipä ”kannentiiviste” on itse asiassa saanut mielessäni lähes taianomaisen merkityksen. Se on kuin selostajan toistama mantra, jonka hokemisen yhteydessä autot ovat yksi kerrallaan jättäneet radan kauniin neitseellisen valkoisen savupilven keskellä. Aivan kuin kuningas Elvis aikoinaan: ”The King has left the building”.

Nyt kuitenkin tiedän, mistä silloin puhuttiin. Mutta valitettavasti sivistyksellä oli tässäkin asiassa hintansa. Tarinan kulku on seuraava:

Lähdin viime lauantaina talvisen pakkasaamun harmauden väistyttyä kohti Rautalammen kirkonkylää, jossa oli saamani ilmoituksen mukaan havaittu harvinainen pikku-uikku.

Mikä parasta, löysin linnun tarkalleen sähköpostissa vastaanottamieni koordinaatiopisteiden leikkauskohdasta. Niinpä vietin seuraavan kylmän mutta antoisan kaksituntisen tuon pienen kätkeytymisen mestarin seurassa. Pikku-uikulla on näet todella erinomaisen piiloutujan maine. Tällä kertaa se vaatimaton sula, johon lintu muuttomatkallaan oli jäänyt ruokailemaan, ei kuitenkaan antanut sille kovin suuria mahdollisuuksia hävitä näkyvistä. Silti se onnistui kahdesti katoamaan ties minne.

Pikku-uikku ui pakkashuurujen keskellä.

Kun kylmä lopulta tunkeutui peruuttamattoman tuntuisesti käsiini ja kohmetti ne tunnottomiksi kapuloiksi, päätin lähteä tarkastamaan lähellä kohisevan Konnekosken koskikaratilannetta. Tein näin, vaikka kumipyöräinen kulkijani selvästi ilmoitti haluttomuutensa lisäkilometreihin epätavallisen nykivällä käynnillään. Kuultuaan matkan tarkoituksen ystäväni onneksi kuitenkin lämpeni ajatukselle, ja sen käytös muuttui tasaisen rauhalliseksi.

Valitettavasti reissu koskelle osoittautui melko turhaksi, sillä sieltä löytyi vain yksi yksinäisyyttään kitisevä kara. Uskolliselle koskikarakaaralleni pettymys oli ilmeisesti liiankin suuri, sillä tuskastuneena se puhalsi ilmoille juuri samanlaisen valtavan höyrypilven, jonka olin siis tottunut näkemään vain formulamaailman supersankareiden autojen perässä.

Mitään ymmärtämätön kun olen, olin aluksi jopa ylpeä tästä antiikkiesineeni nopeasta noususta autotekniikan aatelisten joukkoon. Lopulta kuitenkin tajusin, että asiaan ei liittynyt minkäänlaista glooriaa, vaan että moottorikäyttöinen palvelijani oli yksinkertaisesti rikki. Havainnon synnyttämää masennusta lisäsi entisestään kermanvärisen Rosinanteni tuskainen katse sen tähytessä suurilla surullisilla silmillään kohti jossain kaukaisuudessa odottavaa turvallista kotitalliaan.

Koskikara ja nelikulmio, Vuoden Luontokuva 2005 kilpailun sarjavoittaja ja yleisöäänestyksen voittaja..

Onneksi apu oli lähempänä kuin arvasinkaan. Menopelini oli näet pysähtynyt sattumalta seutukunnan ainoan asumuksen läheisyyteen. Talon syrjäinen sijainti ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että sen asukkaat olisivat olleet vaikeasti lähestyttäviä ja etäisiä. Päinvastoin. Tuosta monin tavoin avuliaasta talosta löysin niin kovasti kaipaamaani lämpöä niin hitaasti jäätymispistettä lähenevälle keholleni kuin diagnoosin runoratsuni vaivaan: Mielikuvituksettomalla insinöörikielellä sitä kutsutaan kannentiivisteen pettämiseksi.  Tavallisen kansan kielellä tämä taas tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että auton elintärkeä jäähdytysneste pääsee karkaamaan sisälle moottoriin.

Mutta ei mitään niin pahaa, ettei myös jotain hyvää. Lohduttaessani hellästi kaiken nähnyttä peltipartneriani katseeni nimittäin viivähti pikaisesti talon pihan erinomaisesti hoidetussa talviruokintapaikassa. Ja mitä näinkään: tiheän tiaisparven keskellä vilahti tutunoloinen valkoinen niska. Kuusitiainen! Lintu, josta en edellisinä talvina ollut onnistunut saamaan ensimmäistäkään kunnollista kuvaa, mutta jonka johdatus nyt oli tuonut aina ahneen kamerani ulottuville. Kaiken kukkuraksi pikkuruinen lintu lähes kerjäsi minua kuvaamaan itseään. Niinpä käytin auenneen tilaisuuden kernaasti hyväkseni odottaessani kultaista noutajaani eli Suonenjoelta apuuni rientävää lintuharrastajaystävääni.

Pakinan julkisuudenkipeä kuusitiainen.

Tällä hetkellä uskollinen vankkurini on ansaitsemassaan hyvässä hoidossa, ja uskon meidän vielä viettävän yhdessä monta ikimuistoista luontohetkeä.

Alkuperäinen tarina on julkaistu v. 2004

Katso myös nämä:

Talven yllättämä sikkiuikku Harvinainen pikku-uikku saa kalan videolla Talvipäivän lastuja Konnekoskella – Pakina vuodelta 2004. Koskikaran sininen maailma Viitasaaren Kymönkoskella. Rehellisesti Nelikulmiosta – Vuoden Luontokuvakilpailussa 2005 menestyneen koskikarakuvan taustaa. Konnekosken koskikara ja jäinen arvoitus. Pilkkasiipi, koskikara ja laulujoutsenia – Kaunis alkutalven päivä Tyyrinvirralla Koskikara syö kalaa – Katso video. Näe videolta millaisessa tilanteessa otin tunnetun Koskikara ja Nelikulmio-kuvani. Koskikara nappaa kalan ja mätkii sitä jäätä vasten Koskikara kuohuvalla merellä ja muita pitkän valotusajan kokeilun tuloksia. Koskikarat taistelevat raivokkaasti – Harvinainen tilannekuva 55